1.2 Biopoliittinen tuotanto

Kuriyhteiskunta, kontrolliyhteiskunta ja biovalta

Biopolitiikassa ja biovallassa on kyse siitä, kuinka ulkoisen hallinnan tekniikat käännetään itsen hallinnan tekniikoiksi, kuinka tiettyyn sisältöön sidottu pakko irrottautuu sisällöstään ja kirjautuu suoraan subjektiviteettiin sen muodostamista ohjaavana normina. (1)

Gilles Deleuzen Foucault-luennan mukaan Foucaultin tuotannon keskeinen teema on käänteentekevä yhteiskunnallisten muotojen siirtymä kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan.

Kuriyhteiskunnassa yhteiskunnallinen valta toteutuu erilaisten käskyjen ja niitä toteuttavien kurinpitoinstituutioiden kautta. Tyypillisiä kurinpitoinstituutioita ovat esimerkiksi vankila, tehdas, sairaala tai koulu. Kuria pidetään yllä luomalla ajattelulle ja toiminnalle rakenteellisia rajoja ja rankaisemalla poikkeavasta käyttäytymisestä. Foucault jäljittää kuriyhteiskunnan synnyn Ancien régimen (“vanha hallitustapa”) eli Ranskan vallankumousta edeltäneeseen aristokraattiseen valtiomuotoon.

Kontrolliyhteiskunnassa vallan mekanismit leviävät rajatuista valtiollisista instituutiosta yhä lähemmäs ihmistä itseään, aivoja ja ruumista. Vallankäytön välineitä ovat esimerkiksi viestintäjärjestelmät ja sosiaalihuollon käytännöt. Toisin kuin kuriyhteiskunnassa, kontrolli on joustavaa ja organisaatioiden rajat ylittävää. Kontrolliyhteiskunnan keskeinen vallan muoto on biovalta – yhteiskunnallinen valta, joka sääntelee elämää sisältä käsin. Itse elämästä tulee vallan kohde, ja vallan ylin tehtävä on elämän läpikotainen haltuunotto.

Kuriyhteiskunnassa yksilöt sidottiin tiukasti rajattuihin instituutioihin. Koska instituutiot eivät kuitenkaan hallineet yksilön elämää kokonaisuudessaan, vallan ja vastarinnan suhde säilyi staattisena. Kontrolliyhteiskunnassa vastarinta ei ole enää marginaalista vaan aktiivista ja yhteiskunnallisten verkostojen kautta toimivaa. Kontrolliyhteiskunnan paradoksi on siinä, että kun valta kietoo sisänsä yhteiskunnallisen elämän jokaisen ainesosan, samaan aikaan syntyy uusi “maksimaalisen pluraalisuuden ja vastustamattoman singulaarisuuden miljöö”, jota Hardt ja Negri kutsuvat (Deleuzea ja Guattaria seuraten) tapahtuman miljööksi.

Biopoliittinen tuotanto, elämän tuotanto

Foucault painotti, että yhteiskunta ei kontrolloi yksilöitä pelkästään tietoisuuden ja ideologian välityksellä vaan myös ruumiillisesti. Hänen mukaansa kapitalistiselle yhteiskunnalle kaikkein tärkeintä on biopolitiikka – se, mikä on biologista, somaattista ja fyysistä. Hardtin ja Negrin mukaan Foucault jättää kuitenkin huomiotta biopoliittisen järjestelmän dynamiikan ja sen liikkeiden luovan ajallisuuden.

Deleuzen ja Guattarin analyysi taas kiinnittää huomion sosiaalisen uusintamisen substanssiin. He näkevät yhteiskunnan tuottavana koneena: “Yhteiskunnallisten koneiden jatkuva toiminta tuottaa maailman yhdessä niiden subjektien ja objektien kanssa, joista se koostuu.” Hardtin ja Negrin mukaan Deleuze ja Guattari eivät kuitenkaan pysty ilmaisemaan sosiaalisen uudistamisen (mm. luova tuotanto, arvot, tavat) ja biovallan suhdetta riittävällä tavalla.

Italialaisten marxistien analyysissa tuotantovoimien uutta biopoliittista ulottuvuutta kutsutaan mm. massaälyksi, immateriaaliseksi työksi ja yleiseksi älyksi. Tutkimus on perustunut kahteen toisiinsa kiinnittyvään projektiin.

1. Tehdastyöläiset korvautuvat yhä laajemmassa määrin älyllisellä, immateriaalisella ja viestinnällisellä työvoimalla. On kehitettävä uusi poliittinen arvoteoria, joka tulkitsee uudistuneen työn luonteen riiston mekanismin (ja siten kapinan mahdollisuuden) ytimeksi.
2. Immateriaalisen työn riisto aktivoi kriittiset ainekset, jotka kehittävät tottelemattomuuden ja kapinan potentiaalia kaikenlaisessa työssä. On kehitettävä uusi subjektiivisuuden teoria, joka perustuu tietoon, viestintään ja kieleen.

Hardt ja Negri ottavat oman analyysinsä kohteiksi kolme aineettoman työn olennaista puolta:

1. Tietoverkkoihin nivotun teollisen tuotannon viestinnällinen työ,
2. symbolianalyysin ja ongelmanratkaisun vuorovaikutustyö ja
3. tunteita ja tuntemuksia tuottava ja manipuloiva työ.

Hardtin ja Negrin mukaan italialaisten kirjoittajien analyysien vakavimpia puutteita on ollut taipumus tarkastella uusia työtapoja pelkästään älylliseltä ja aineettomalta kannalta, vaikka ruumiiden tuottavuus ja tunteiden arvo ovat heidän mukaansa “ehdottoman keskeisiä”. Tuntemuksia tuottava ja manipuloiva työ, on heidän mukaansa äärimmäisen tärkeä aineisosa biopoliittisen tuotannon verkoistoissa.

Suuryhtiöt ja viestintä

Ylikansalliset suuryhtiöt muodostavat biopoliittista maailmaa yhdistävän perusverkoston. Tämä rahavirtoja ohjaava verkosto vaikuttaa ratkaisevasti maailman uuteen biopoliittiseen rakenteeseen, jonka perusta on raha. Kun todetaan, että tuotanto ja uusintaminen on puettu rahan kuosiin, suuryhtiöt eivät tuota pelkästään kulutushyödykkeitä vaan myös subjektiivisuuksia: suuryhtiöiden biopoliittinen valta tuottaa meidät kuluttajina. Keskeinen rooli muutoksessa on myös viestinnällä. Modernisuuden valtateoriat näkivät viestinnän transsendenttina, tuotannollisten ja yhteiskunnalliseten suhteiden ulkopuolisena tekijänä. Biopoliittisessa tuotannossa viestinnästä muodostuu keskeinen tuotantoa organisoiva, tuotannon sisäinen tekijä.

Jürgen Habermasin kommunikaatioteoriassa viestintää pidettiin vielä jossain määrin globalisaatiosta ja biopoliittisesta vallasta erillisenä tekijänä. Enää viestinnällistä tuotantoa ja Imperiumin legitimaatiota ei kuitenkaan voi erottaa toisistaan. Kun valta ja viestintä ovat yhtä, kaikki ristiriitainen tehdään vaarattomaksi ja tasapäistetään merkityksettömäksi. Nimenomaan tämä kielellinen “totuuden tuotanto” ja itsensä todentava kieli muodostavat imperiaalisen oikeuden toimivuuden, pätevyyden ja oikeutuksen.

Interventio

Imperiumin legitimointi edellyttää uudenlaisia oikeutetun voimankäytön ilmaisuja ja muotoja. Uuden vallan oikeutus perustuu ennenkaikkea sen tehokkuuteen. Tällä ei ole mitään tekemistä vanhan kansainvälisen järjestyksen kanssa, vaan nyt tukahdutustoimet kohdistuvat koko yhteiskunnan biopoliittiseen rakenteeseen.

Intervention rakenteellisia menetelmiä ovat mm. edellä käsitellyt kielelliset ja finanssipoliittiset keinot. Voimakeinojen arsenaali on laaja, eikä sotilaallinen väliintulo ole yleensä ensimmäisenä listalla. Sen sijaan väliintulot aloitetaan moraalisilla interventioilla. Hardtin ja Negrin mukaan Amnestyn ja Oxfamin kaltaiset kansalaisjärjestöt on integroitu “globaalin konstitutionalismin” viitekehykseen. Nämä “Imperiumin kerjäläisveljestöt” ovat täysin vaipuneet Imperiumin konstituution biopoliittiseen kontekstiin ja ennakoivat sen rauhoittavan väliintulon mahtia. Moraalinen interventio on kuitenkin useasti vain sotilaallisen intervention esinäytös. Lopulta Imperiumin sotilaallisia poliisitoimia toteuttaa esimerkiksi Yhdysvallat pakotettuine liittolaisineen ja sen kohteena ovat esimerkiksi “terroristit”, tai millä nimellä Imperiumin vihollista kulloinkin kutsutaankaan.

Hardt ja Negri toteavat, että uudessa maailmanjärjestyksessä kansainvälisen oikeuden logiikka on kääntynyt päälaelleen: armeijat ja poliisivoimat menevät edellä, ja tuomioistuimet mukautuvat tilanteeseen. “Imperiaalista järjestystä” aktiivisesti tukevat olettavat, että jonain päivänä tuomioistuimet ottavat jälleen itselleen johtoaseman oikeudellisen periaatteiden määrittelyssä. Lopulta on luotava uudenlainen oikeuslaitos, joka on sopeutettu Imperiumin konstituutioon. Näin interventio on siis tehokas menetelmä, joka edistää Imperiumin moraalista, normatiivista ja institutionaalista järjestystä.

Imperiumin valtaoikeudet

Valtaoikeudet, jotka ennen kuuluivat suvereenille valtiaalle, näyttävät Imperiumin rakennustyön myötä sekä siirtyvän että vahvistuvan. Kansallisvaltiot korvautuvat eräänlaisella “ylikansallisella näennäisvaltiolla”. Imperiumin valtaoikeudet voidaan Max Weberin ajatuksia kehittäen kiteyttää “arvaamattoman yhdistelmään”, jota määrittävät kolme seikkaa:

1. traditionaalisen vallan tyypillisiä ainekset,
2. byrokraattisen vallan laajenemisen biopoliittisessa kontekstissa “fysiologisesti sovellettuna” ja
3. tapahtuman määrittelemä rationaalisuus ja “karisma”, joka kohoaa kokonaisuutta muokkaavaksi ja imperiaalisia interventioita korostavaksi voimaksi.

Imperiumin järjestystä ei voi niinkään määritellä juridisessa mielessä, vaan sitä määrittävät enemmänkin virtuaalisuus, dynaamisuus ja funktionaalinen keskeneräisyys. Imperiumissa (biopoliittista) tuotantoa ja sen oikeutusta ei voi erottaa toisistaan “pinnaksi” ja “perustaksi”, vaan ne nivoutuvat toisiinsa jatkuvasti:

Imperiaalisen vallan ehdottomuus korostaa sen immanenssia luonnetta tuotannon ja uusintamisen ontologisessa koneessa.

—

(1) Jussi Vähämäki: Elämänpolitiikka ja biopolitiikka. Teoksessa J. P. Roos & Tommi Hoikkala (toim.): Elämänpolitiikka. Gaudeamus 1998, 148.

Muistiinpanoja 6.5.

Kolmannella tapaamiskerrallemme pääsimme ensimmäistä kertaa käsittelemään kirjaa kappaleittain. Antoisa keskustelumme oli kuitenkin kovin eläväistä ja tuli pomppineeksi osittain ensimmäisten kappaleiden ulkopuolelle. Keskustelun aiheet liukuivat perustulosta geopolitiikkaan, mutta mahtuipa väliin alkukappaleistakin nousseiden käsitteiden määrittelyä.

Etsiessämme yhdessä vastauksia nousseisiin kysymyksiin tulimme kiiruhtaneiksi kirjan sisällön osalta lukualueemme edelle. Tämä ei varmaankaan haittaa, kun kyseessä ei ole kaunokirjallinen teos. Mikäli arvon lukija haluaa kuitenkin säilyttää jännityksen ja selvittää itse millaiseksi hirviöksi se imperiumi paljastuu tai on paljastumatta kannattanee jättää tämä teksti lukematta. Muussa tapauksessa toivon että tästä kirjoitelmasta on jotain iloa imperiumin käsitteistön ymmärtämisessä.

Interventio

Interventio ja eritoten moraalinen sellainen herätti hämmästystä. Hardt ja Negri pahoittelevat itse intervention käsitteen olevan terminologisesti heikko sillä kyseessä ei suinkaan ole jonkin ulkopuolisen tahon hyökkäys riippumattomalle alueelle. (Imperiumi s. 50)

Interventiolla imperiumi tuhoaa sisäiset vihollisensa, jotka ovat pikemminkin ideologisia uhkia kuin sotilaallisia. Interventio mekanismeiksi mainitaan kirjassa myös moraalisten ja militarististen interventioiden lisäksi mm. finanssipolitiikka.

Moraalinen interventio yleensä edeltää sotilaallista, mutta yleensä saavuttaa imperiumille edullisen tuloksen ilman tätäkin. Moraalinen interventio voi tapahtua vaikkapa Amnestyn kaltaisen kansalaisjärjestön toimesta. Keskusteluissamme käytettiin esimerkkinä Kosovon pommituksia, joita edelsi paheksunta käynnissä ollutta kansanmurhaa kohtaan. Esimerkkitapauksessa moraalinen interventio ei saavuttanut toivottua vaikutusta, joten Imperiaaliset poliisivoimat suorittivat Naton muodossa väkivaltaisen intervention.

Asianmukainen moraalinen interventio epäonnistuessaankin oikeuttaa sotilaallisen intervention naamioiden sen poikkeustilanteeksi ja kutistaen sen poliisioperaation tyyppiseksi iskuksi sodan sijaan.

Moraalinen interventio esittää imperiumin hyvyyden ja universaalien arvojen puolustajana, mikä antaa sille oikeuden edellä kuvattuihin väkivaltaisiinkin interventioihin. Mikäli väkivaltainen interventio olisi sota eikä oikeutettu sota sotisi se imperiumin hyvyyttä ja rauhantahtoisuutta vastaan.

Universaalit arvot

Moraalinen interventio johdatti meidät lyhyesti pohtimaan, miksi universaalit arvot vaikuttavat niin kovin länsimaalaisilta ja miksi imperiumi on niin halukas suojelemaan niitä?

Kirjan myöhempää sisältöä mukaillen tulimme siihen tulokseen että Imperiumin vallan painopiste on länsimaissa, jolloin näillä lienee mahdollisuus sanella ”universaalit” arvot.

Toinen esille noussut selitys on se että kenties länsimaiset arvot palvelevat parhaiten imperiumin kapitalistisia intressejä ja pääoman kasautumisen prosesseja. Näin ollen ne ovat interventioiden arvoisia.

Kansalaisyhteiskunta

Anti- tai vastaimperiaalista henkeä uhkuvat osanottajamme huolestuivat moraalisen intervention mekanismien vesittävän heidän työnsä paremman maailman puolesta. Kysymys siis kuului onnistuvatko kansalaisjärjestöt vain legitimoimaan imperiumin ja sodan?

Lohdutukseksi mietimme että kenties, jotkin imperiumin intresseistä ovat sellaisia joihin on syytäkin yhtyä. Toisaalta toiminnassa voi olla samanaikaisesti imperiumia tukevia ja horjuttavia elementtejä.

Kansalaistoiminnan pohdintamme eteni muutamiin jo unohtamiini lähteisiin vedoten siihen, että olisi olemassa moralistista imperiumia tukevaa toimintaa ja aidosti vallankumouksellista toimintaa. Aidosti imperiumia horjuttavina tai ainakin vastaimperiumia rakentavina vaateina näimme perustulon ja vapaan liikkuvuuden vaatimukset. Samaan joukkoon voinee vielä lisätä kamppailut tilasta post-fordistisissa tehtaissa eli metropoleissa.

Perustulo

Tässä vaiheessa ajauduimme kiihkeään keskusteluun perustulosta ja uudesta työstä. Pieni päiväkirjakirjoitelmani näyttää kuitenkin venyvän ja koska nämä asiat eivät juurikaan liittyneet teoksen Imperiumi kahteen ensimmäiseen lukuun saatte tyytyä seuraaviin linkkeihin:

http://perustulo.blogspot.com/

http://megafoni.kulma.net/index.php?art=343

http://fi.wikipedia.org/wiki/Perustulo

http://www.slideshare.net/jukpelto/vinon-perustulotilaisuus-20070207/

Sanottakoon kuitenkin vielä että puhuttaessa oikeasti universaalista perustulosta kenties keskeisin kysymys on ns. kannustavuus. ”Kannustava” (lue kyykyttävä) perustulo ajaisi prekaarin entistä ahtaammalle, kun taas ihmisarvoisen elämän takaava perustulo toimisi post-fordistisen talouden työtaisteluvälineenä.

Bio-

Biopolitiikka on biopoliittista tuotantoa biopoliittisen normaalin ja –kontrollin kautta ohjailevan biovallan määrittelyä.

Valta on siis tässäkin se voima, joka saa ihmiset tekemään asioita. Välineenään se käyttää biopoliittista normaalia johon se patistaa ihmiset asettamaan itsensä biopoliittisella kontrollilla.

Biopoliittista kontrollia on kuriyhteiskunnan jäljiltä olevat hyvinvointipalvelut, mutta entistä enemmän kontrolliyhteiskunnan kontrollimekanismit tosi-TV:stä (miten ikinä se kirjoitetaankaan) kuvallisiin työhakemuksiin.

Biopoliittinen normaali on sitten se minkälaisia Imperiumi ihmisistä haluaa. Tuotannon maksimoinnin ollessa Imperiumin päällimmäinen intressi ihmisen tuotanto potentiaali maksimoidaan patistamalle heidät kauneuteen, terveyteen, innovatiivisuuteen ja palkkatyöhön tai johonkin muuhun mikä ikinä asetetaankaan biopoliittiseksi normaaliksi.

Imperiumin geopolitiikka

Biopolitiikka on siis itse elämän ohjailemista, mutta mitäs geopolitiikka sitten on?

Imperiumilla ei varsinaisesti ole perinteisen määritellyn mukaista itsenäisten suvereenien välisen kamppailun alueellisia ulottuvuuksia pohtivaa geopolitiikka sillä se on ainoa suvereenius ja levittäytyy koko tuntemaamme universumiin.

Kaiken lisäksi imperiumin valta on deterritorialisoitua, joten geopolitiikka ei voi olla sen sisäistenkään valtasuhteiden alueellisuuden hahmottelua. Vaikka aiemmin totesin kirjan myöhemmin paljastavan länsimaiden muuta maailmaa suuremman painoarvon imperiumissa ei tästäkään saa kunnon geopolitiikkaa sillä länsimaisuus tai ydin on niin ikään deterritorialisoitunut ja levittäytynyt myös köyhimpiin periferioihin. Samoin periferiat ovat irronneet alueellisuudestaan ja tunkeutuneet myös ytimiin. Periferia ilmenee siirtolaisina metropoleissa ja ydin periferioissa suuryhtiöinä, yläluokkina ja länsimaisina TV-sarjoina.

Kenties geopolitiikka voisi kuitenkin olla näiden irrottautumisien jäljittelyä tai reterritorialisoitumisien kartoitusta vaikkapa uusien marginalisoivien ja rajoja luovien käytäntöjen tunnistamisena. Esimerkkinä näistä uudelleen ilmenevistä periferioista ja rajoista voisin mainita poliisimuurin rajaaman ja median marginalisoiman EuroMayDay mielenosoituksen.

lopuksi

Haluamme vielä muistuttaa valinneemme imperiumin käsiteltäväksi teokseksi, koska vajavaisuuksistaan huolimatta se toimii ikkunana ja sanakirjana edustamaansa diskurssiin.

hauskoja lukuhetkiä kaikille!