Arvoisat lukijat. Edellinen esitys postfordismista osoittautui liian suppeaksi tai suorastaan epätyydyttäväksi. Moni on yhä epävarmana pyöritellyt silmiään sanan kuullessaan. Siispä luon uuden katsauksen aihepiiriin, koska se kuitenkin nousee esiin lähes jokaisessa tapaamisessa. Tämä on toki ennenaikaista, koska Imperiumin kolmannessa osassa käsitellään samaa aihepiiriä, mutta toisaalta: koskaan ei ole liian aikaista (tai myöhäistä) puhua postfordismista.
Lisäksi koen tämän tukevan hyvin viime tiistaista vääntöä perustulosta, vaikkei se vielä tätä blogia tavoittanutkaan. Siihen aiheeseen tulemme palaamaan. Joten olkaapa tarkkoina.
Lähdetään jälleen liikkeelle fordistisesta tuotantojärjestelmästä, joka oli vallalla karkeasti vuosina 1910-1980. Toki fordistisen tuotannon elementtejä oli olemassa jo ennen tuota ja sen piirteitä on paljon vielä nykyisenäkin aikana. Fordismin perusajatus on rahan (pääoman) tuotanto tavaran avulla. Sitä tukee kaksi pääasiallista mekanismia: toisaalta tuotannon tiukka tayloristinen organisoiminen tarkasti valvottuihin ja toiminnallisesti rajattuihin yksiköihin, toisaalta valtion interventio (:P) keynesiläisen politiikan ja fordismin takaamien palkkojen muodossa.
Lyhyesti sanottuna firmat pyrkivät maksimoimaan työn tehon ja valvonnan, jonka vastapainona yhdistynyt työvoima ja hyvinvointivaltiopolitiikkaa ajava valtio sopivat palkkojen korotuksista ja tulojen siirrosta koulutuksen, terveydenhuollon ja muun sellaisen muodossa. Fordismin vahvuus oli liukuhihnatuotannossa, “skaalan ekonomiassa”, jossa suuret yhtiöt jyräävät pienemmät alleen. Tuotannon kasvun yhteys työllisyyden ja palkkojen kasvuun oli jokseenkin yksiselitteinen, mikä osaltaan takasi hyvinvointivaltion sopimuksen toimivuuden, vaikka se tarkoittikin työn voimakasta sukupuolittumista.
Vielä lyhyemmin: työ tehtiin tietyssä paikassa, tiettyyn aikaan, tietyin helposti laskettavin tuloksin.
Tämä tuotannon muoto päätyi kuitenkin kriisiin 1960-luvun lopulla ja erityisesti 1970-luvulla. Syitä on esitetty monia: valvonnan jähmeys/kalleus, tuotannon “yliskaalaus”, hippisukupolven kapina, raaka-aineiden kallistuminen (öljykriisi, finanssimarkkinoiden ongelmat), markkinoiden täyttyminen länsimaissa, kansainväliset epävakaudet… Jälkiviisaissa analyyseissä nimenomaan tehdastyöstä kieltäytymiselle on annettu eniten painoarvoa.
Ratkaisua kriisiin on sitten haettu moneltakin suunnalta, mutta seurauksena on ollut suoraviivaisesti tuotannon ja yhteiskunnallisten kamppailujen muutos. Ensinnäkin toimintoja on hajautettu ja ulkoistettu vanhoista tehdasbehemoteista, mistä esimerkkinä siivous-, kuljetus- ja vartiointifirmojen ilmaantuminen sekä esimerkiksi metsäkoneyrittäjät. Toisaalta tuotannon joustavuutta on lisätty vanhan tekniikan alasajon, yksilöllisten tuotteiden (ja tuotantomuotojen) kehittämisen sekä uudenlaisten automaation ja ihmisen yhdistelmien muodossa. Nämä ovat vasta muutoksia perinteisillä fordistisilla aloilla, joilla niitä tuskin olisi tapahtunut pelkän teknologisen kehityksen myötä.
Niinpä fordismin jälkeen pelkästään teollisuuden teknologialta ja tuotantoprosessilta vaaditaan ennen kokematonta joustavuutta, mutta suurinta joustoa odotetaan työntekijöiltä. Ensimmäinen piirre on työsuhteiden muuttuminen prekaareiksi. Ne ovat paljon muuta kuin vain vakituisia tai määräaikaisia, joista voidaan puhua oikeastaan aika harvoin. Kuitenkin myös työtehtävien luonne hämärtyy, jolloin on mahdotonta määrittää perustavalla tavalla mitä kykyjä lopulta tarvitaan tietyissä toimissa. Vielä mahdottomampaa on sanoa vaaditaanko organisaatiossa (jos moista on!) ylemmässä asemassa olevalta enemmän tai vaativampia taitoja kuin alemmassa asemassa olevalta. Patenttivastauksesta käy: ei.
Niinpä prekaarin koulutuksen on tähdättävä vastaamaan äärimmäisen muuttuviin oloihin. Erikoistuminen tiettyyn taitoon on korvautunut usein totaalisella yleisyydellä, joka mahdollistaa mitä erilaisimmat tehtävät. Eikä tämä koske pelkästään akateemista koulutusta. Prekaarin työntekijän täytyy olla joustava, jotta hän voi vastata tuotannon tarjoamiin vaihteleviin tilaisuuksiin. Työntekijä on se jousto, joka fordismin liukuhihnalta puuttui.
Prekaari tietotyöläinen on postmoderni kone. Tai ainakin sen osa, olkoon tuo kone Tuomon käsittein metropoli. Postfordistisessa tietotaloudessa työntekijän tärkein taito on kommunikaatio. Luonteeltaan hän on itsenäinen, persoonallinen ja joustava, mutta silti alistuva. Prekaarilla on monta päällekäistä elämää – liikkuvaa identiteettiä, jotka tarjoavat pohjaa erilaisille tehtäville tai työsuhteille. Kutsutaan häntä vaikka postmoderniksi nomadiksi.
Niinpä työ on kaikessa tekemisessä siintävä mahdollisuus, joka kuitenkin saavuttaa palkallisen muodon varsin harvoin. Postfordistisen työn tärkeä muoto, tietotyö ei ole sidottua paikkaan (tehdas, toimisto), ei aikaan (40 tuntia viikossa), ei tehtävään (pitsan paisto, paperikoneen ohjaus) eikä lopputuotteeseen (vessapaperi, lenkkimakkara). Sen sijaan ajallisista, tilallisista ja muodollisista kahleistaan vapautunut työ on osana koko elämässä.
Tietotyö on lopulta kykyä ajatella, ymmärtää, luoda ja varioida mitä tahansa uuteen muotoon, jolloin jo pelkkä työn määritteleminen muuttuu äärettömän vaikeaksi. Seurauksena on prekaarin kaksi tärkeintä tunnetilaa: opportunismi ja kyynisyys. Wissenarbeit macht frei!
Niinpä perhe ja sosiaaliset suhteet tulevat osaksi työtä ja toisin päin. Sekoittuminen on täysin luonnollinen, sillä työssä käytettävät kyvyt: kyky tietää, kyky kommunikoida ja kyky mukautua ovat tärkeimpiä sosiaalisia ominaisuuksiamme.
Siispä todettakoon, että postfordismista (kun siitä puhumme) löytyy (ainakin) kolme ulottuvuutta: tuotannon organisoinnin muutokset, työn luonteen muutokset ja yhteiskunnallisen sopimuksen muutokset.
Kaksi ensimmäistä muutosta ovat Imperiumin esiinmarssia tuotannon hajautumisen muodossa ja samalla entistä kiivaampana globaalistumisena. Kolmas on kahden muun seuraus ja siinä näyttäytyy Imperiumin luonne. Yhteiskuntasopimukselta puuttuu pohja, kun toisella puolen pöytää istuu kyykytetty postmoderni työväki ja toisella puolen uusliberalistisen talouden kasvoton logiikka. Näin sanoo ainakin kyyninen prekaari, joka näyttöpäätteellään puhuu perustulon puolesta.
Tämä on toki länsikeskeinen näkemys. Tai ainakin haiskahtaa siltä pahasti. Kuitenkin juuri sopeutuminen ja opportunismi leimaavat koko maapallon taloutta (hitto, leimaa koko ihmisyyttä), jossa kotipaikka ollaan valmiita jättämään tehdastyön, jalkapalloammattilaisuuden tai laittoman siirtolaisuuden tuoman mahdollisuuden toivossa vaikka Amerikkaan. Myös kehitysmaiden työreservi nähdään kaikkiin tehtäviin mukautuvana massana, jolla ei ole keinoja organisoitua ohjaamaan pääoman toimia.
Oikeastaan monet viimeisten kahdenkymmenen-kahdenkymmenenviiden vuoden aikana räjähtäneet kehitysmaiden ongelmat liittyvät nimenomaan postfordismiin. Sitä ennen fordismi piti firmat tyytyväisinä ja operoimassa jokseenkin kansallisessa kontekstissa. Etelän probleemat liittyivät enemmän venytettyyn monopolivaiheen kapitalismiin ja toisaalta kehittymättömiin demokratioihin ja diktatuureihin. Nyttemmin fordismia seuraavien teollisuuslaitosten juurtuminen etelään on kaikkea muuta kuin fordistisin sopimuksin selvitettävää rikkakasvustoa.
Ja lopuksi vielä viikon suosittu ajatus. Fordistiset tehtaat suosivat miehisiä ominaisuuksia ja vahvistivat entisestään miesten asemaa perheen/yhteiskunnan hierarkiassa. Vastaavasti postfordistiset taidot ovat usein feminiinisempiä, vaikkakaan eivät tarjoa (toistaiseksi) yhtä selkeää taloudellista korvausta. Mutta pärjäävätkö naiset pitkässä juoksussa miehiä paremmin postfordistisessa tehtaassa ja putoavatko miehet kelkasta? Vai pystyvätkö miehetkin hyötymään postmodernismista ja rakentamaan itselleen fluideja identiteettejä? Ryhtyvätkö miehet vaikkapa joukolla koti-isiksi ja muodostavat isien yhteisöjä?
