1.2 Biopoliittinen tuotanto

Kuriyhteiskunta, kontrolliyhteiskunta ja biovalta

Biopolitiikassa ja biovallassa on kyse siitä, kuinka ulkoisen hallinnan tekniikat käännetään itsen hallinnan tekniikoiksi, kuinka tiettyyn sisältöön sidottu pakko irrottautuu sisällöstään ja kirjautuu suoraan subjektiviteettiin sen muodostamista ohjaavana normina. (1)

Gilles Deleuzen Foucault-luennan mukaan Foucaultin tuotannon keskeinen teema on käänteentekevä yhteiskunnallisten muotojen siirtymä kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan.

Kuriyhteiskunnassa yhteiskunnallinen valta toteutuu erilaisten käskyjen ja niitä toteuttavien kurinpitoinstituutioiden kautta. Tyypillisiä kurinpitoinstituutioita ovat esimerkiksi vankila, tehdas, sairaala tai koulu. Kuria pidetään yllä luomalla ajattelulle ja toiminnalle rakenteellisia rajoja ja rankaisemalla poikkeavasta käyttäytymisestä. Foucault jäljittää kuriyhteiskunnan synnyn Ancien régimen (“vanha hallitustapa”) eli Ranskan vallankumousta edeltäneeseen aristokraattiseen valtiomuotoon.

Kontrolliyhteiskunnassa vallan mekanismit leviävät rajatuista valtiollisista instituutiosta yhä lähemmäs ihmistä itseään, aivoja ja ruumista. Vallankäytön välineitä ovat esimerkiksi viestintäjärjestelmät ja sosiaalihuollon käytännöt. Toisin kuin kuriyhteiskunnassa, kontrolli on joustavaa ja organisaatioiden rajat ylittävää. Kontrolliyhteiskunnan keskeinen vallan muoto on biovalta – yhteiskunnallinen valta, joka sääntelee elämää sisältä käsin. Itse elämästä tulee vallan kohde, ja vallan ylin tehtävä on elämän läpikotainen haltuunotto.

Kuriyhteiskunnassa yksilöt sidottiin tiukasti rajattuihin instituutioihin. Koska instituutiot eivät kuitenkaan hallineet yksilön elämää kokonaisuudessaan, vallan ja vastarinnan suhde säilyi staattisena. Kontrolliyhteiskunnassa vastarinta ei ole enää marginaalista vaan aktiivista ja yhteiskunnallisten verkostojen kautta toimivaa. Kontrolliyhteiskunnan paradoksi on siinä, että kun valta kietoo sisänsä yhteiskunnallisen elämän jokaisen ainesosan, samaan aikaan syntyy uusi “maksimaalisen pluraalisuuden ja vastustamattoman singulaarisuuden miljöö”, jota Hardt ja Negri kutsuvat (Deleuzea ja Guattaria seuraten) tapahtuman miljööksi.

Biopoliittinen tuotanto, elämän tuotanto

Foucault painotti, että yhteiskunta ei kontrolloi yksilöitä pelkästään tietoisuuden ja ideologian välityksellä vaan myös ruumiillisesti. Hänen mukaansa kapitalistiselle yhteiskunnalle kaikkein tärkeintä on biopolitiikka – se, mikä on biologista, somaattista ja fyysistä. Hardtin ja Negrin mukaan Foucault jättää kuitenkin huomiotta biopoliittisen järjestelmän dynamiikan ja sen liikkeiden luovan ajallisuuden.

Deleuzen ja Guattarin analyysi taas kiinnittää huomion sosiaalisen uusintamisen substanssiin. He näkevät yhteiskunnan tuottavana koneena: “Yhteiskunnallisten koneiden jatkuva toiminta tuottaa maailman yhdessä niiden subjektien ja objektien kanssa, joista se koostuu.” Hardtin ja Negrin mukaan Deleuze ja Guattari eivät kuitenkaan pysty ilmaisemaan sosiaalisen uudistamisen (mm. luova tuotanto, arvot, tavat) ja biovallan suhdetta riittävällä tavalla.

Italialaisten marxistien analyysissa tuotantovoimien uutta biopoliittista ulottuvuutta kutsutaan mm. massaälyksi, immateriaaliseksi työksi ja yleiseksi älyksi. Tutkimus on perustunut kahteen toisiinsa kiinnittyvään projektiin.

1. Tehdastyöläiset korvautuvat yhä laajemmassa määrin älyllisellä, immateriaalisella ja viestinnällisellä työvoimalla. On kehitettävä uusi poliittinen arvoteoria, joka tulkitsee uudistuneen työn luonteen riiston mekanismin (ja siten kapinan mahdollisuuden) ytimeksi.
2. Immateriaalisen työn riisto aktivoi kriittiset ainekset, jotka kehittävät tottelemattomuuden ja kapinan potentiaalia kaikenlaisessa työssä. On kehitettävä uusi subjektiivisuuden teoria, joka perustuu tietoon, viestintään ja kieleen.

Hardt ja Negri ottavat oman analyysinsä kohteiksi kolme aineettoman työn olennaista puolta:

1. Tietoverkkoihin nivotun teollisen tuotannon viestinnällinen työ,
2. symbolianalyysin ja ongelmanratkaisun vuorovaikutustyö ja
3. tunteita ja tuntemuksia tuottava ja manipuloiva työ.

Hardtin ja Negrin mukaan italialaisten kirjoittajien analyysien vakavimpia puutteita on ollut taipumus tarkastella uusia työtapoja pelkästään älylliseltä ja aineettomalta kannalta, vaikka ruumiiden tuottavuus ja tunteiden arvo ovat heidän mukaansa “ehdottoman keskeisiä”. Tuntemuksia tuottava ja manipuloiva työ, on heidän mukaansa äärimmäisen tärkeä aineisosa biopoliittisen tuotannon verkoistoissa.

Suuryhtiöt ja viestintä

Ylikansalliset suuryhtiöt muodostavat biopoliittista maailmaa yhdistävän perusverkoston. Tämä rahavirtoja ohjaava verkosto vaikuttaa ratkaisevasti maailman uuteen biopoliittiseen rakenteeseen, jonka perusta on raha. Kun todetaan, että tuotanto ja uusintaminen on puettu rahan kuosiin, suuryhtiöt eivät tuota pelkästään kulutushyödykkeitä vaan myös subjektiivisuuksia: suuryhtiöiden biopoliittinen valta tuottaa meidät kuluttajina. Keskeinen rooli muutoksessa on myös viestinnällä. Modernisuuden valtateoriat näkivät viestinnän transsendenttina, tuotannollisten ja yhteiskunnalliseten suhteiden ulkopuolisena tekijänä. Biopoliittisessa tuotannossa viestinnästä muodostuu keskeinen tuotantoa organisoiva, tuotannon sisäinen tekijä.

Jürgen Habermasin kommunikaatioteoriassa viestintää pidettiin vielä jossain määrin globalisaatiosta ja biopoliittisesta vallasta erillisenä tekijänä. Enää viestinnällistä tuotantoa ja Imperiumin legitimaatiota ei kuitenkaan voi erottaa toisistaan. Kun valta ja viestintä ovat yhtä, kaikki ristiriitainen tehdään vaarattomaksi ja tasapäistetään merkityksettömäksi. Nimenomaan tämä kielellinen “totuuden tuotanto” ja itsensä todentava kieli muodostavat imperiaalisen oikeuden toimivuuden, pätevyyden ja oikeutuksen.

Interventio

Imperiumin legitimointi edellyttää uudenlaisia oikeutetun voimankäytön ilmaisuja ja muotoja. Uuden vallan oikeutus perustuu ennenkaikkea sen tehokkuuteen. Tällä ei ole mitään tekemistä vanhan kansainvälisen järjestyksen kanssa, vaan nyt tukahdutustoimet kohdistuvat koko yhteiskunnan biopoliittiseen rakenteeseen.

Intervention rakenteellisia menetelmiä ovat mm. edellä käsitellyt kielelliset ja finanssipoliittiset keinot. Voimakeinojen arsenaali on laaja, eikä sotilaallinen väliintulo ole yleensä ensimmäisenä listalla. Sen sijaan väliintulot aloitetaan moraalisilla interventioilla. Hardtin ja Negrin mukaan Amnestyn ja Oxfamin kaltaiset kansalaisjärjestöt on integroitu “globaalin konstitutionalismin” viitekehykseen. Nämä “Imperiumin kerjäläisveljestöt” ovat täysin vaipuneet Imperiumin konstituution biopoliittiseen kontekstiin ja ennakoivat sen rauhoittavan väliintulon mahtia. Moraalinen interventio on kuitenkin useasti vain sotilaallisen intervention esinäytös. Lopulta Imperiumin sotilaallisia poliisitoimia toteuttaa esimerkiksi Yhdysvallat pakotettuine liittolaisineen ja sen kohteena ovat esimerkiksi “terroristit”, tai millä nimellä Imperiumin vihollista kulloinkin kutsutaankaan.

Hardt ja Negri toteavat, että uudessa maailmanjärjestyksessä kansainvälisen oikeuden logiikka on kääntynyt päälaelleen: armeijat ja poliisivoimat menevät edellä, ja tuomioistuimet mukautuvat tilanteeseen. “Imperiaalista järjestystä” aktiivisesti tukevat olettavat, että jonain päivänä tuomioistuimet ottavat jälleen itselleen johtoaseman oikeudellisen periaatteiden määrittelyssä. Lopulta on luotava uudenlainen oikeuslaitos, joka on sopeutettu Imperiumin konstituutioon. Näin interventio on siis tehokas menetelmä, joka edistää Imperiumin moraalista, normatiivista ja institutionaalista järjestystä.

Imperiumin valtaoikeudet

Valtaoikeudet, jotka ennen kuuluivat suvereenille valtiaalle, näyttävät Imperiumin rakennustyön myötä sekä siirtyvän että vahvistuvan. Kansallisvaltiot korvautuvat eräänlaisella “ylikansallisella näennäisvaltiolla”. Imperiumin valtaoikeudet voidaan Max Weberin ajatuksia kehittäen kiteyttää “arvaamattoman yhdistelmään”, jota määrittävät kolme seikkaa:

1. traditionaalisen vallan tyypillisiä ainekset,
2. byrokraattisen vallan laajenemisen biopoliittisessa kontekstissa “fysiologisesti sovellettuna” ja
3. tapahtuman määrittelemä rationaalisuus ja “karisma”, joka kohoaa kokonaisuutta muokkaavaksi ja imperiaalisia interventioita korostavaksi voimaksi.

Imperiumin järjestystä ei voi niinkään määritellä juridisessa mielessä, vaan sitä määrittävät enemmänkin virtuaalisuus, dynaamisuus ja funktionaalinen keskeneräisyys. Imperiumissa (biopoliittista) tuotantoa ja sen oikeutusta ei voi erottaa toisistaan “pinnaksi” ja “perustaksi”, vaan ne nivoutuvat toisiinsa jatkuvasti:

Imperiaalisen vallan ehdottomuus korostaa sen immanenssia luonnetta tuotannon ja uusintamisen ontologisessa koneessa.

—

(1) Jussi Vähämäki: Elämänpolitiikka ja biopolitiikka. Teoksessa J. P. Roos & Tommi Hoikkala (toim.): Elämänpolitiikka. Gaudeamus 1998, 148.

Muistiinpanoja 6.5.

Kolmannella tapaamiskerrallemme pääsimme ensimmäistä kertaa käsittelemään kirjaa kappaleittain. Antoisa keskustelumme oli kuitenkin kovin eläväistä ja tuli pomppineeksi osittain ensimmäisten kappaleiden ulkopuolelle. Keskustelun aiheet liukuivat perustulosta geopolitiikkaan, mutta mahtuipa väliin alkukappaleistakin nousseiden käsitteiden määrittelyä.

Etsiessämme yhdessä vastauksia nousseisiin kysymyksiin tulimme kiiruhtaneiksi kirjan sisällön osalta lukualueemme edelle. Tämä ei varmaankaan haittaa, kun kyseessä ei ole kaunokirjallinen teos. Mikäli arvon lukija haluaa kuitenkin säilyttää jännityksen ja selvittää itse millaiseksi hirviöksi se imperiumi paljastuu tai on paljastumatta kannattanee jättää tämä teksti lukematta. Muussa tapauksessa toivon että tästä kirjoitelmasta on jotain iloa imperiumin käsitteistön ymmärtämisessä.

Interventio

Interventio ja eritoten moraalinen sellainen herätti hämmästystä. Hardt ja Negri pahoittelevat itse intervention käsitteen olevan terminologisesti heikko sillä kyseessä ei suinkaan ole jonkin ulkopuolisen tahon hyökkäys riippumattomalle alueelle. (Imperiumi s. 50)

Interventiolla imperiumi tuhoaa sisäiset vihollisensa, jotka ovat pikemminkin ideologisia uhkia kuin sotilaallisia. Interventio mekanismeiksi mainitaan kirjassa myös moraalisten ja militarististen interventioiden lisäksi mm. finanssipolitiikka.

Moraalinen interventio yleensä edeltää sotilaallista, mutta yleensä saavuttaa imperiumille edullisen tuloksen ilman tätäkin. Moraalinen interventio voi tapahtua vaikkapa Amnestyn kaltaisen kansalaisjärjestön toimesta. Keskusteluissamme käytettiin esimerkkinä Kosovon pommituksia, joita edelsi paheksunta käynnissä ollutta kansanmurhaa kohtaan. Esimerkkitapauksessa moraalinen interventio ei saavuttanut toivottua vaikutusta, joten Imperiaaliset poliisivoimat suorittivat Naton muodossa väkivaltaisen intervention.

Asianmukainen moraalinen interventio epäonnistuessaankin oikeuttaa sotilaallisen intervention naamioiden sen poikkeustilanteeksi ja kutistaen sen poliisioperaation tyyppiseksi iskuksi sodan sijaan.

Moraalinen interventio esittää imperiumin hyvyyden ja universaalien arvojen puolustajana, mikä antaa sille oikeuden edellä kuvattuihin väkivaltaisiinkin interventioihin. Mikäli väkivaltainen interventio olisi sota eikä oikeutettu sota sotisi se imperiumin hyvyyttä ja rauhantahtoisuutta vastaan.

Universaalit arvot

Moraalinen interventio johdatti meidät lyhyesti pohtimaan, miksi universaalit arvot vaikuttavat niin kovin länsimaalaisilta ja miksi imperiumi on niin halukas suojelemaan niitä?

Kirjan myöhempää sisältöä mukaillen tulimme siihen tulokseen että Imperiumin vallan painopiste on länsimaissa, jolloin näillä lienee mahdollisuus sanella ”universaalit” arvot.

Toinen esille noussut selitys on se että kenties länsimaiset arvot palvelevat parhaiten imperiumin kapitalistisia intressejä ja pääoman kasautumisen prosesseja. Näin ollen ne ovat interventioiden arvoisia.

Kansalaisyhteiskunta

Anti- tai vastaimperiaalista henkeä uhkuvat osanottajamme huolestuivat moraalisen intervention mekanismien vesittävän heidän työnsä paremman maailman puolesta. Kysymys siis kuului onnistuvatko kansalaisjärjestöt vain legitimoimaan imperiumin ja sodan?

Lohdutukseksi mietimme että kenties, jotkin imperiumin intresseistä ovat sellaisia joihin on syytäkin yhtyä. Toisaalta toiminnassa voi olla samanaikaisesti imperiumia tukevia ja horjuttavia elementtejä.

Kansalaistoiminnan pohdintamme eteni muutamiin jo unohtamiini lähteisiin vedoten siihen, että olisi olemassa moralistista imperiumia tukevaa toimintaa ja aidosti vallankumouksellista toimintaa. Aidosti imperiumia horjuttavina tai ainakin vastaimperiumia rakentavina vaateina näimme perustulon ja vapaan liikkuvuuden vaatimukset. Samaan joukkoon voinee vielä lisätä kamppailut tilasta post-fordistisissa tehtaissa eli metropoleissa.

Perustulo

Tässä vaiheessa ajauduimme kiihkeään keskusteluun perustulosta ja uudesta työstä. Pieni päiväkirjakirjoitelmani näyttää kuitenkin venyvän ja koska nämä asiat eivät juurikaan liittyneet teoksen Imperiumi kahteen ensimmäiseen lukuun saatte tyytyä seuraaviin linkkeihin:

http://perustulo.blogspot.com/

http://megafoni.kulma.net/index.php?art=343

http://fi.wikipedia.org/wiki/Perustulo

http://www.slideshare.net/jukpelto/vinon-perustulotilaisuus-20070207/

Sanottakoon kuitenkin vielä että puhuttaessa oikeasti universaalista perustulosta kenties keskeisin kysymys on ns. kannustavuus. ”Kannustava” (lue kyykyttävä) perustulo ajaisi prekaarin entistä ahtaammalle, kun taas ihmisarvoisen elämän takaava perustulo toimisi post-fordistisen talouden työtaisteluvälineenä.

Bio-

Biopolitiikka on biopoliittista tuotantoa biopoliittisen normaalin ja –kontrollin kautta ohjailevan biovallan määrittelyä.

Valta on siis tässäkin se voima, joka saa ihmiset tekemään asioita. Välineenään se käyttää biopoliittista normaalia johon se patistaa ihmiset asettamaan itsensä biopoliittisella kontrollilla.

Biopoliittista kontrollia on kuriyhteiskunnan jäljiltä olevat hyvinvointipalvelut, mutta entistä enemmän kontrolliyhteiskunnan kontrollimekanismit tosi-TV:stä (miten ikinä se kirjoitetaankaan) kuvallisiin työhakemuksiin.

Biopoliittinen normaali on sitten se minkälaisia Imperiumi ihmisistä haluaa. Tuotannon maksimoinnin ollessa Imperiumin päällimmäinen intressi ihmisen tuotanto potentiaali maksimoidaan patistamalle heidät kauneuteen, terveyteen, innovatiivisuuteen ja palkkatyöhön tai johonkin muuhun mikä ikinä asetetaankaan biopoliittiseksi normaaliksi.

Imperiumin geopolitiikka

Biopolitiikka on siis itse elämän ohjailemista, mutta mitäs geopolitiikka sitten on?

Imperiumilla ei varsinaisesti ole perinteisen määritellyn mukaista itsenäisten suvereenien välisen kamppailun alueellisia ulottuvuuksia pohtivaa geopolitiikka sillä se on ainoa suvereenius ja levittäytyy koko tuntemaamme universumiin.

Kaiken lisäksi imperiumin valta on deterritorialisoitua, joten geopolitiikka ei voi olla sen sisäistenkään valtasuhteiden alueellisuuden hahmottelua. Vaikka aiemmin totesin kirjan myöhemmin paljastavan länsimaiden muuta maailmaa suuremman painoarvon imperiumissa ei tästäkään saa kunnon geopolitiikkaa sillä länsimaisuus tai ydin on niin ikään deterritorialisoitunut ja levittäytynyt myös köyhimpiin periferioihin. Samoin periferiat ovat irronneet alueellisuudestaan ja tunkeutuneet myös ytimiin. Periferia ilmenee siirtolaisina metropoleissa ja ydin periferioissa suuryhtiöinä, yläluokkina ja länsimaisina TV-sarjoina.

Kenties geopolitiikka voisi kuitenkin olla näiden irrottautumisien jäljittelyä tai reterritorialisoitumisien kartoitusta vaikkapa uusien marginalisoivien ja rajoja luovien käytäntöjen tunnistamisena. Esimerkkinä näistä uudelleen ilmenevistä periferioista ja rajoista voisin mainita poliisimuurin rajaaman ja median marginalisoiman EuroMayDay mielenosoituksen.

lopuksi

Haluamme vielä muistuttaa valinneemme imperiumin käsiteltäväksi teokseksi, koska vajavaisuuksistaan huolimatta se toimii ikkunana ja sanakirjana edustamaansa diskurssiin.

hauskoja lukuhetkiä kaikille!

Muistiinpanoja 18.4.

Keskiviikkona Jokelassa jaoimme Imperiumit ja aloitimme heti niiden lukemisen. Yhteensä kirjoja tilattiin 24, joiden lisäksi keskuudessamme oli pari kirjaa jo entuudestaan. Toivottavasti kaikki selviävät kirjasta kesän aikana! Lukeminen oli kirjan selailua ja keskustelua vaikeista ja keskeisistä käsitteistä. Osa termeistä kohosi käydystä keskustelusta ja niinpä päädyimme melko pitkiin ja osittain turhauttaviin määrittelykeskusteluihin.

Tässä seuraavat hajanaiset muistiinpanoni käsitteistä ja luultavasti pitävät sisällään enemmän omaa tulkintaani kuin keskiviikon keskustelua. Suosittelenkin tutustumaan Uuden työn sanakirjaan, joka tarjoaa selvästi täsmällisempiä määritelmiä kuin tämä kirjoitus. Korjatkaa, kun olen pahasti metsässä!

Väki.
Pääsimme jälleen puhumaan väen käsitteestä. Määrittelimme sen ensinnäkin ihmisten massaksi, moneudeksi. Väen määritelmässä ei ole keskeistä yhteisten piirteiden korostaminen ja siten muiden rajaaminen ulkopuolelle, vaan kaikkia yhdistävien erojen huomaaminen. Esimerkiksi kansan käsitteessä keskeistä on pienen joukon yhteisten symbolien tunnistaminen (kieli, ihonväri, historia…) ja siten kaikkien muiden rajaaminen (ekskluusio) ulkopuolelle.

Toiseksi väki toimii Imperiumin toiminnan perustana. Sama väki (moneus, multitudo) on tuotanto- ja kulutuskoneisto, joka pitää kapitalistisen talouden rattaat liikkeessä. Imperiumia (jonka määritelmää tässä ei ole ) ei ole ilman väkeä, hallittavia ihmismassoja, mutta väki voi toimia myös itsenäisesti.

Kolmanneksi puhuimme siitä kuinka Väki poliittisena itsenäisenä toimijana on lopulta pelkkä mahdollisuus – aktualisoitumatonta potentiaalia. Väen itsenäinen toiminta on mahdollisuus, joka ei ole (vielä) toteutunut, vaan on aina ollut alistettua ulkoiselle ideologialle – sanotaan, kapitalismille tai Imperiumille.

Hardtin ja Negrin teesin mukaan väen poliittinen aktivoituminen perustuu kommunikaatioteknologioiden kehitykselle. Siten kyse on Marxin ennustaman Yleisen ymmärryksen (General Intellect) toteutumisesta. Toisaalta taustalla on myös ihmisten liikkeitä sekä etelässä että pohjoisessa: etelässä pakolaismassoina, pohjoisessa uusina nomadeina, paikkaansa vaihtavina ihmisryhminä.

Syntyi myös kaksi kriittistä näkökulmaa, joihin on syytä palata lukemisen mittaan. Ensinnäkin kirjan saama kritiikki sen länsi-keskeisyydestä. Ihmiskunnan enemmistö ei jaa kirjoittajien kokemusta kommunikaatioteknologian kehityksestä, vaikka se onkin muuttanut koko maapallon väen elämän. Toiseksi on syytä pohtia mikä on vapaan väen muodostama vasta-Imperiumi. Lopulta valta on läsnä kaikessa ihmistoiminnassa, eikä epätasa-arvolta voida välttyä myöskään väen valtakunnassa. Kysymys on kuitenkin aiheesta, johon myöskään kirjan kirjoittajat eivät ole halunneet puuttua liikaa.

Tuotanto.
Väestä puhuttaessa ei voi välttää tuotannon käsitettä. Kirjassa kyse ei suinkaan ole pelkästään jonkin tuotteen (polkupyörän satula, soijamakkara, sanomalehti) valmistamisesta, vaan kaikesta luovuutta sisältävästä toiminnasta. Siksi tämän blogin kirjoittaminen, keskiviikkoinen keskustelu ja vaikkapa taimien idättäminen kesää varten on tuotantoa.

Saimme kai aikaiseksi hataran yksimielisyyden, että tuotanto on tuotantoa vain ollessaan sosiaalista. Eli pöytälaatikossasi kolme vuotta pölyttyneet runot eivät ole tuotantoa, koska kukaan ei ole niitä lukenut.

Imperiumissa olennaista on, että kaikki tuotanto pyritään mittaamaan rahan avulla ja tuomaan taloudellisen tuotannon piiriin.

Immanenssi/trassendenssi.
Seuraa mutkaton siirtymä kirjassa usein viljeltävään käsitepariin immanenssi-transsendenssi. Etenkin immanenssi on tärkeä termi väen toiminnan ymmärtämisessä.

Yksinkertaistaen kyse on vallasta, sen ilmenemisestä ja perustelusta. Transsendentti valta on kätkettyä ja hierarkkista. Esimerkiksi käyköön keskiaika, jolloin kuninkaan vallan perustana oli jumalalta saatu valta maa-alaan ja kaikkien sillä oli toteltava häntä tai…

Kääntäen immanentti valta on hierarkkiatonta, eikä sillä ole suurta perustelua. Valta muodostuu tapahtuman hetkellä ja tapahtuman ehdoilla.

Kuriyhteiskunta ja kontrolliyhteiskunta / Fordismi ja postfordismi.
Transsendentin vallan esimerkkinä toimii kuriyhteiskunta ja sen mukanaan tuoma fordistinen tuotanto. Taloudellinen tuotanto tapahtuu tiukasti lokeroituna neljän seinän sisällä tehtaissa ja toimistoissa kahdeksasta neljään. Työläisten ajankäyttö ja liikkeet ovat tiukan tarkkailun kohteina, heitä kannustetaan kahvitauoilla ja ylityökorvauksilla.

Viimeiset neljä vuosikymmentä ovat kuitenkin olleet siirtymää joustavamman tuotannon piiriin, kun kuriyhteiskunta on vaihtunut kontrolliyhteiskuntaan ja fordistisen tuotannon tilalle on tullut postfordistinen tuotanto. Tuotanto ei ole nykyisin pelkkää tiukasti rajattua hyödykkeiden valmistamista, vaan tiedon, elämysten ja affektien tuotantoa, joka on entistä vähemmän sidottu paikkaan. Vielä vähemmän se on riippuvaista ajasta, kun taloudellista tuotantoa voi tehdä milloin vain.

Kontrolliyhteiskunnan kontrollia eivät ole kellokortit ja vuosilomat. Tilalla ovat CV:t ja elinikäiset oppimiset, jotka pitävät työläiset kiinni taloudellisessa tuotannossa.

Biopolitiikka.
Biopolitiikka on Foucault’n käsite, joka kummittelee myös kuri- ja kontrolliyhteiskuntien taustalla. Kyse on työvoiman tuottamisesta/uusintamisesta, eli niistä tavoista, joilla valtio pitää yllä tervettä ja ahkeraa työvoimaa taloudellisen tuotannon tarpeisiin. Näitä ovat vaikka terveydenhuolto, vanhempainvapaat ja tulopoliittiset sopimukset. Oikeastaan koko ajatus hyvinvointivaltiosta perustuu biopolitiikan idealle.

Suomennettuna puhua vaikkapa elämän politiikasta, sillä kyse on tavoista, joilla ihmisiä (kansalaisia, väkeä) ohjataan haluttuun suuntaan, eli taloudellisen tuotannon pieneen piiriin. Jokaisen kontrolliyhteiskunnan asukkaan päähän on iskostettu hymyilevä kuva täydellisestä elämästä, jota kohti jokaisen valinnan olisi syytä johtaa. Ihanne on biopoliittinen normaali, vaikka voikin kuulostaa lähinnä karikatyyrilta.

Spektaakkeli.
Spektaakkeli ei ole Imperiumista puhuttaessa lainkaan turha käsite. Etenkin spektaakkelilla viitataan julkisen tilan räjähdysmäiseen kasvuun.

Teknologian kehittymisen ansiosta lähes kaikki voi olla julkista. Joissain tapauksissa (tosi-TV, poliitikkojen tekstiviestit jne.) tämä tarkoittaa automaattisesti, että julkisuus ja esiintyminen tunkeutuu kaikkialle.

Hieman lievempi versio spektaakkelin tärkeästä roolista on tiedon viihteellistyminen. Kaikki uutiset elävät nyky-yhteiskunnassa viihdearvonsa kautta. Siksi huomiota saavat väkivalta ja seksi. Toisaalta politiikkakin on yhtä sirkusta, kun huomiotalous on muuttanut arvoja.

Työn muutos (uusi työ).
Tätä teemaa sopii pohtia vaikka kommenttiketjussa. . Sopiva yhdistelmä postfordismia ja spektaakkelia, niin soppa on valmista.

Uusi työ spektaakkeleineen näkyy muun muassa McDonald’sin valmiiksi siivutetuissa omenoissa (joilla on 100-kertainen hinta kaupan omenoihin, mutta siirrettynä pikaruokapaikan tiskille spektaakkeli muokkaa niistä houkuttelevan tuotteen) tai verkkarikaupassa (jossa Nicen merkki oikeuttaa pyytämään housuista kaksikertaisen hinnan).

Se on paljon muutakin, toki.

Konstruktionismi.
Lopuksi vielä tieteenfilosofisesta pohdinnasta. Erehdyin viittaamaan Imperiumin sivulla 62 muotoiltuun teoksen tutkimuskysymykseen, joka on dekonstruoida (purkaa) nykyisen yhteiskunnan tuhoisat toimintatavat ja konstruoida (rakentaa) tilalle uusia ei-niin-tuhoisia.

Viittasin kuitenkin väärään termiin, jälkistrukturalismiin, jota kirja myöskin edustaa. Tästä näkökulmasta kyse on kriittisestä suhtautumisesta valtarakenteisiin, kuten sotilaallisiin, taloudellisiin ynnä muihin liittoumiin.

Keskeistä kirjassa on kuitenkin juuri ihmisten kielessä, ajattelussa ja toiminnassa tapahtuvien tuhoisien elementtien paljastaminen, dekonstruktio.

Huhhuh! Toivottavasti tässä on ollut jokin punainen lanka.

Käsitteistä puhuminen tuskin loppuu tähän tapaamiseen. Imperiumi toimii mielestäni ennen kaikkea johdattelijana kriittiseen diskurssiin yhteiskunnan muutoksesta, uusliberalistisesta taloudesta ja väen vastarinnasta. Siksi käsitteiden puiminen ja selittäminen yhdessä on äärimmäisen tärkeää.