Hardtilla ja Negrillä oli pitkä johdanto suvereenin käsitteeseen. Historiallista perspektiiviä ainakin riittää, lähteväthän kirjoittajat liikkeelle jo 1500-luvulta ja espanjalaisen imperiumin syntyajoista. Utopististen ajuattelijoiden kerhosta olisi toki mukava ollut keskustellakin, sillä Marxin lisäksi kirjassa esiintyvät muut, kuten Las Casas ja L’Ouverture olivat entuudestaan vieraita. Vaikka historiaakin on tullut opiskeltua, en heihin ole aiemmin törmännyt. Vain Marx oli luvussa 2.3 esitellyistä henkilöistä entuudestaan tuttu. Sinänsä näiden vieraiden ihmisten elämästä oli ihan mielenkiintoista lukea. Haluaisinkin tietää siitä, että sattuuko joillakin Imperiumin osallisilla olemaan jotakin kirjassa mainitsematonta tietoa näistä henkilöistä. -Ei muuten, mutta se saattaisi auttaa kytkemään asiat paremmin omiin konteksteihinsa.

Joka tapauksessa näyttää olleen kautta vuosisatojen niin, että siirtomaahallinto on aina polkenut joidenkin ihmisten oikeuksia nostattaen revassihenkeä alistetuissa. L’Ouverture oli tässä mielessä poikkeuksellinen ajattelija, sillä hän tahtoi vain taata samat perusoikeudet kaillie ihmisille ihonväriin katsomatta vaikka olikin mukana Haitin itsenäisyystaistelussa. Kummallista historiassa onkin juuri se, ettei häntä tiettävästi yritetty murhata toisin kuin heti Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeen mustien ihmisoikeuksia ajaneita valkoisia.

Kolonialismi siis alkoi espanjalaisten ja portugalilaisten siirtomaavalloitusten alettua 500, itse asiassa jo lähemmäs 600 vuotta sitten. Aluksi homma toimi hyvin, mutta valistusaatteiden levitessä vastustus ja tasa-arvovaatimukset voimistuivat. Koloniaalinen hallintotapa ja orjuus näyttävätkin säilyneen pisimpään alueilla, missä siitä on ollut korvaamatonta taloudellista hyötyä, kuten USA:n etelävaltioissa. Alueelliset valtarakenteet ja hallitsijoiden ajattelutavat sekä kansalaisten mentalittetti ja armeijoiden vahvuus ovat ratkaisseet sen onko koloniaalisesta hallintatavasta poistuttu rauhallisesti vai verisesti. Halauaisinkin tiedustella lukijoiden mielipidettä siitä onko luettelossani jotain liikaa vai puuttooka tuosta litaniasta jotain oleellista.

Aivan oma lukunsa on fundamentaalisen uskontunnustuksen ja vallankäytön suhde.

Yksinkertaisimmillaanhan tämä työn maantieteellisen organisaation hajautuminen, tai “taylorismin uusi muoto” kehitysmaissa on seurausta informaation siirron kehittymistä, mitä korostetaan Imperiumin luvussa 3.4.

Samaisessa luvussa (s. 290) sedät laativat immateriaalisen työn jaon kolmeen ryhmään, jotka ovat hyödyllisiä postfordismin halkomiseksi:

1. Teollinen työ (jossa tuotanto on oikeastaan työläisen tarjoama palvelu, ei niinkään kiinteästi tuotteeseen johtava prosessi)
2. Informaation, symbolien ja analyysien tuotanto (eli tietotyö)
3. Affektien tuotanto (todellisten ja virtuaalisten – tarkoittaa ymmärtääkseni ainakin viihdettä ja muuta tunnetyötä)

Mutta takaisin Jussin tarkennukseen. Ongelma kehittyvissä maissa (ja tosiaan myös kehittyneissä maissa!) on, ettei (työ)taistelulle ja yhteiskunnalliselle sopimiselle ole tilaa. Ainakin itse näkisin prekariaatin ja proletariaatin ongelmien keskeisen eron siinä, että prekaarien murheet ovat hyvin subjektiivisia ja liittyvät vaikeasti artikuloitaviin kokemuksiin, kun proletariaatin kärsimykset olivat kaikkien nähtävillä poljettuina elinoloina ja teollisen työn tuottamine ruumiina. Ja juuri siksi toinen pointti on olennainen, ratkaisu ei ole enää maan sisäisten sopimusten piirissä. Sellainen ol’ Imperiumi.

En tunne tarkalleenottaen tuotantoa näissä tulevaisuuden teollisuusmaissa, mutta käsitykseni mukaan tuotanto ei noudata täysin samaa fordistista logiikkaa nykyisellään Kiinassa, Intiassa, jne. kuin se noudatti 1900-luvulla USA:ssa ja Euroopassa. Investointikustannuksista johtuen teollisuus on automaation sijaan paljon työvoimavaltaisempaa kuin länsimaissa. Tämä tuottaa tiettyä liukuhihnamaisuutta työskentelyyn, mutta toisaalta tuotantorakenne on myöskin pitkälle informatisoitunut markkinalogiikasta johtuen.

Eli jonkinlaisia taylorismin piirteitä on etäisesti havaittavissa, mutta postfordistiseen tapaan tehtaiden seinät kaatuvat kehittyvissäkin maissa. Sellaisia teollisuuskaupunkeja kuin mikä syntyi esimerkiksi Fordin autotehtaan ympärille on täysin turhaa odottaa syntyväksi oikein mihinkään.

Lisäksi kehittyvien maiden työvoima-, sosiaali- ja terveyspolitiikka eivät noudata Fordismille tyyppillisiä New Dealin tai Folkhemmetin vaikutteita, vaan työhön pakottamisen mekanismit muistuttavat ehkä ennemminkin 1900-luvun alun proletariaatin oloja kuin prekariaatin tai “hyvinvointivaltion” kansalaisten kohtelua, mutta toisekseen nämä poliittiset kysymykset eivät välttämättä ole edes kyseisen maan itsensä päätäntävallan piiriin kuluvia kysymyksiä.

Ainakin itse viittasin kansalaisyhteiskunnan määritelmissä Muthiah Alagappan kirjaan Civil Society and Political Change in Asia. Hän tekee jaon uus-Gramschilaiseen ja uus-Tocquevillelaiseen kansalaisyhteiskuntaan, joista aiempi kykenee horjuttamaan valtionvaltaa ja tarjoamaan kilpailevia diskursseja jälkimmäisen keskittyessä lähinnä vaikuttamaan agendaan. Hänen analyysinsa ei kuitenkaan juuri anna sijaa valtiota laajemmalle tarkastelulle, eikä oikeastaan kyseenalaista valtiontason hegemoniaa yleensäkään.

Vastaavaan analyysiin päätyy toki helposti, sillä globaalin väen hahmottelu on oikeastaan mahdoton tehtävä, vaikka se käytännössä toimiikin ja vaikuttaa myös noiden valtioiden toimintaan. Itse kuitenkin näen, ettei se hegemoniaa haastava diskurssi nouse kansallisvaltion kontekstissa, vaan jossain laajemmassa muodossa. Ja toisaalta, eivät revisionistiset uus-Tocquevilleläiset kansalaisyhteiskunnan toimijatkaan paha asia ole.

Eli suomeksi: ei aleta allergisiksi käsitteille, mutta yritetään välttää niiden muodostuminen itseisarvoksi.

Niin, ja viisikuukautissuunnitelma hivelee ainakin minun – vanhan sovinistin – huumorintajua.

Mitäs jos laitettais esittelytekstiin viitteet päiväkirjoihin, joissa esittelyssä olevat käsitteet määritellään?