Kaksi Eurooppaa, kaksi modernisuutta; Kansallisvaltion suvereenisuus
Tiistaina oli jälleen tapaaminen ja tässä tulee referaattia keskustelusta/lukutavoitteesta.
Molemmissa luvuissa tehdään yhteiskuntateoreettinen ekskursio Euroopan modernisuuden alkulähteille. Aiemmassa vuosiluvut ovat karkeasti 1200-luvulta 1800-luvun alkupuoliskolle, kun jälkimmäisessä keskitytään saman ajanjakson kahteen viimeiseen vuosisataan. Aatehistoriallinen lähestymistapa poikkeaa jollain ratkaisevalla tavalla sotiin ja tieteellisiin keksintöihin keskittyvästä koulutiedosta, mikä tekee lukemisesta vaikuttavan kokemuksen.
Kaiken alku sijoitetaan renessanssia edeltävään Eurooppaan, jossa ihmisten keskuudessa syntyi kapinallisia, uskonnon ylivaltaa vastustavia ajatuksia. Toisaalta oli käynnissä sekularisaatioprosessi, toisaalta tapahtui tämän maailman voimien halutuunotto, immanenssin tason löytäminen. Samansuuntaisia prosesseja oli käynnissä samanaikaisesti politiikassa, tieteessä, taiteessa, filosofiassa ja teologiassa (s.85). Lyhyesti, modernismin ensimmäinen vallankumous oli ruumiin ja mielen dualismin murtuminen – ihmistoiminnan merkityksen havaitseminen tämänpuoleisessa. Ja samalla vallankumous on vaikuttanut kaikkeen elämässä.
Näistä modernisuuden sotkuisista, singulaareista ja immanenteista ajatuksista syntyi kuitenkin myös toinen tulkinta 1600-luvulle tultaessa. Ihmistoiminnan sekavuuden ja epävarmuuden kanssa ei ole helppoa elää ja maailmaa pyritään toisessa tulkinnassa selittämään transsendentilla välityksellä. “Modernisuutta sinänsä määrittää kriisi, jonka käyttövoimana on immanenttien, rakentavien ja luovien voimien konflikti järjestyksen palauttamiseen pyrkivän transsendenttisen voiman kanssa” (s. 89). Niinpä koko modernisuus voidaan ymmärtää (ja tässä yhteydessä ymmärretään) kriisinä.
Niinpä toisessa modernisuuden määritelmässä ihmistoimintaa pyritään selittämään välityksen kautta (paitsi Spinozan tapauksessa, jossa jumaluus on immanentisti läsnä kaikessa ihmistoiminnassa). Tieto, tunne ja tapahtuma ovat vain välineitä jumalan saavuttamiseksi, eikä mitään sotkuista välitöntä ole oikeastaan olemassa. Olkoon karu tiivistys.
Mutta joka tapauksessa suvereenisuuden paradigmassa oli tapahtunut peruuttamaton muutos – ei väliä mikä tulkinta valitaan vallitsevaksi. Oikeutus suvereenisuuteen ei modensuudessa tule enää jumalalta, vaan sopimuksin väeltä, tai oikeastaan kansalta. Niinpä sekä Rousseau että Hobbes päätyivät yhteiskuntasopimuksia pohtiessaan, että kansan on viisainta valita hallitsijakseen yksi valistunut suvereeni hallitsija, jolle väen autonominen valta ohjataan.
Toinen tärkeä ainesosa (s. 98) modernin suvereenisuuden pohjalla on sisältö, jonka tarjoaa kapitalistinen kehitys markkinoiden kohotessa sosiaalisen uusintamisen arvojen perustaksi. Poliittinen valta ja talous ovat modernissa suvereeniudessa erottamattomat: “modernin valtion transsendenssi on määritelty taloudelliseksi transsendenssiksi” (s. 99).
Niinpä modernin suvereeniuden mekanismien ymmärtämiseksi sedät kutsuvat mukaan kaksi myöhempää teoreetikkoa (s. 99-102): Michel Foucault’n ja Max Weberin. Foucault’n biovallan käsite kuvaa järjestyksen ylläpitämiseen perustuvaa transsendenssiä, kun taas Weberin ajatuksissa tiivistyvät ne mekanismit, joilla valta modernissa valtiossa uusintaa itseään.
…ja päästäänkin Kansallisvaltion suvereeniuteen. Siinä tiivistyy modernisuuden kriisin jälkimmäisen tulkinnan mekanismit ja moderni suvereenius kaikkein kirkkaimmin.
Mutta ennen kaikkea kansallisvaltioiden synnyn taustalla on kapitalistinen kehitys, joka lähti monissa Euroopan maissa liikkeelle kolonialismin ansiosta 1600-luvulla. Pääoman primitiivinen kasautuminen ja kolme suurta vallankumousta (Englanissa, Amerikassa, Ranskassa) rapistivat patrimoniaalisen valtion perustan ja toivat näyttämölle poliittisen vaihtoehdon, kansallisvaltion.
Tämä vaihtoehto oli aidosti edityksellinen, koska se muutti passiiviset alamaiset aidosti poliittisesti aktiivisiksi subjekteiksi, kansalaisiksi. “Kansakunta esiintyy aina aktiivisena voimana, poliittisten ja sosiaalisten suhteiden uutta luovana muotona [...] kansakunta koetaan usein (tai ainakin toimii ikään kuin) kollektiivisena kuvana, kansalaisten yhteisön aktiivisena luomuksena” (s. 107).
Kansakunta ei kuitenkaan ole koskaan ollut niin yhtenäinen kuin se väittää olevansa. Käsitteen taustalla on juuri taloudellisesti menestyneen porvarillisen säädyn (kolmannen säädyn) pyrkimys poliittiseen valtaan. Kansan käsite poikkeaa kuitenkin monella ratkaisevalla tavalla väen poliittisesta käsitteestä, joka on määritelty näin: “Väki on moneus, singulaarisuuksien taso, avoim suhteiden joukko, joka ei ole itsessään homogeeninen eikä identtinen ja jolla on epämääräinen, sisällyttävä suhde ulkopuolisiin” (s. 114).
Sen sijaan kansaa määrittää kaksi keskeistä mekanismia (s. 114-115):
1. Koloniaalisen rasismin koneisto, jolla korostetaan hegemonisen ryhmän erityisyyttä sen ja ulkopuolisten välisten erojen kautta.
2. Sisäisten erojen hämärtäminen, jossa johtoasemassa oleva ryhmä korotetaan koko väestön edustajaksi.
Kansakunnan käsite ei ole koskaan ollut yhtä taantumuksellinen kuin silloin, kun se esiintyi vallankumouksellisena. Kaikki potentiaaliset ristiriidat ja kriisit lakaistaan maton alle tämän kuvitteellisen yhteisyyden käsitteen myötä.
Vaikka kansakunta on valtaa pitävien käsissä taantumuksellinen ja pysähtynyt käsite, on se jokseenkin rakentavaalistetuille subjektiivisuuksille mistä kertovat mm. esimerkit Yhdysvaltain mustan nationalismin traditiosta ja palestiinalaisten taisteluista oman valtion saamiseksi. Kansakunnan käsite toimii sekä ideologisena aseena puolustauduttaessa vahvempien kansakuntien dominanssilta että vahvistaessaan kansakunnan muodostumisen potentiaalisia edellytyksiä (s. 116-117).
Kansallisvaltion ja kansakunnan käsitteet ovat perusluonteiltaan totalitarisoivia ja ne pyrkivät (huom! pyrkivät) elämäntavan totalitarisointiin biopoliittisten mekanismiensa kautta. Kaikkein karuinmpia esimerkkejä on kuvattu viimeisessä alaluvussa ja samalla näyttämölle tuodaan kyseisen suvereenisuuden viimeiset hetket, lähes viimeiset taistelut.
Ainakin itselleni näiden modernisuuden mekanismeja kuvaavien lukujen anti on kouluhistorian lineaarisuuksien rikkomisessa, vaikka tässä kirjoituksessa onnistuinkin tuomaan lineaarisuudet jälleen pintaan. Valitettavasti aika ja tila ovat minua vastaan, mutta laajentakaa tätä ja tuokaa pointteja esiin kommenteissa. Itse en nyt pääse koneelle ainakaan viikkoon.
