Lukupiirin kesäloma

Otsikko kertonee kaiken… pidämme pientä taukoa kokoontumisista kesäksi nimetyn ilmiön vuoksi. Tässä kuitenkin tulevien tapaamisten aikoja ja lukutavoitteita:

 

ti 15.7. Verkottunut valta, Imperiumin suvereenisuus, Vastaimperiumi – s. 168-221

ti 29.7. Imperialismin rajat, Hallinnollinen komento – s. 225-260

ti 12.8. Vastarinta, kriisi ja muutos, Postmodernisointi eli informaation tuotanto – s. 261-298

ti 25.8. Sekamuotoinen konstituutio, Kapitalistinen suvereenius – s. 299-340

* Kaikki kokoontumiset klo 19 Ilosaaressa. Jos sää estää, nähdään Jokelassa.

 

Myös blogia päivitetään, jahka tekstejä saadaan työstettyä.

Terveisin, Laiskasti toiminut ylläpito

1.2 Biopoliittinen tuotanto

Kuriyhteiskunta, kontrolliyhteiskunta ja biovalta

Biopolitiikassa ja biovallassa on kyse siitä, kuinka ulkoisen hallinnan tekniikat käännetään itsen hallinnan tekniikoiksi, kuinka tiettyyn sisältöön sidottu pakko irrottautuu sisällöstään ja kirjautuu suoraan subjektiviteettiin sen muodostamista ohjaavana normina. (1)

Gilles Deleuzen Foucault-luennan mukaan Foucaultin tuotannon keskeinen teema on käänteentekevä yhteiskunnallisten muotojen siirtymä kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan.

Kuriyhteiskunnassa yhteiskunnallinen valta toteutuu erilaisten käskyjen ja niitä toteuttavien kurinpitoinstituutioiden kautta. Tyypillisiä kurinpitoinstituutioita ovat esimerkiksi vankila, tehdas, sairaala tai koulu. Kuria pidetään yllä luomalla ajattelulle ja toiminnalle rakenteellisia rajoja ja rankaisemalla poikkeavasta käyttäytymisestä. Foucault jäljittää kuriyhteiskunnan synnyn Ancien régimen (“vanha hallitustapa”) eli Ranskan vallankumousta edeltäneeseen aristokraattiseen valtiomuotoon.

Kontrolliyhteiskunnassa vallan mekanismit leviävät rajatuista valtiollisista instituutiosta yhä lähemmäs ihmistä itseään, aivoja ja ruumista. Vallankäytön välineitä ovat esimerkiksi viestintäjärjestelmät ja sosiaalihuollon käytännöt. Toisin kuin kuriyhteiskunnassa, kontrolli on joustavaa ja organisaatioiden rajat ylittävää. Kontrolliyhteiskunnan keskeinen vallan muoto on biovalta – yhteiskunnallinen valta, joka sääntelee elämää sisältä käsin. Itse elämästä tulee vallan kohde, ja vallan ylin tehtävä on elämän läpikotainen haltuunotto.

Kuriyhteiskunnassa yksilöt sidottiin tiukasti rajattuihin instituutioihin. Koska instituutiot eivät kuitenkaan hallineet yksilön elämää kokonaisuudessaan, vallan ja vastarinnan suhde säilyi staattisena. Kontrolliyhteiskunnassa vastarinta ei ole enää marginaalista vaan aktiivista ja yhteiskunnallisten verkostojen kautta toimivaa. Kontrolliyhteiskunnan paradoksi on siinä, että kun valta kietoo sisänsä yhteiskunnallisen elämän jokaisen ainesosan, samaan aikaan syntyy uusi “maksimaalisen pluraalisuuden ja vastustamattoman singulaarisuuden miljöö”, jota Hardt ja Negri kutsuvat (Deleuzea ja Guattaria seuraten) tapahtuman miljööksi.

Biopoliittinen tuotanto, elämän tuotanto

Foucault painotti, että yhteiskunta ei kontrolloi yksilöitä pelkästään tietoisuuden ja ideologian välityksellä vaan myös ruumiillisesti. Hänen mukaansa kapitalistiselle yhteiskunnalle kaikkein tärkeintä on biopolitiikka – se, mikä on biologista, somaattista ja fyysistä. Hardtin ja Negrin mukaan Foucault jättää kuitenkin huomiotta biopoliittisen järjestelmän dynamiikan ja sen liikkeiden luovan ajallisuuden.

Deleuzen ja Guattarin analyysi taas kiinnittää huomion sosiaalisen uusintamisen substanssiin. He näkevät yhteiskunnan tuottavana koneena: “Yhteiskunnallisten koneiden jatkuva toiminta tuottaa maailman yhdessä niiden subjektien ja objektien kanssa, joista se koostuu.” Hardtin ja Negrin mukaan Deleuze ja Guattari eivät kuitenkaan pysty ilmaisemaan sosiaalisen uudistamisen (mm. luova tuotanto, arvot, tavat) ja biovallan suhdetta riittävällä tavalla.

Italialaisten marxistien analyysissa tuotantovoimien uutta biopoliittista ulottuvuutta kutsutaan mm. massaälyksi, immateriaaliseksi työksi ja yleiseksi älyksi. Tutkimus on perustunut kahteen toisiinsa kiinnittyvään projektiin.

1. Tehdastyöläiset korvautuvat yhä laajemmassa määrin älyllisellä, immateriaalisella ja viestinnällisellä työvoimalla. On kehitettävä uusi poliittinen arvoteoria, joka tulkitsee uudistuneen työn luonteen riiston mekanismin (ja siten kapinan mahdollisuuden) ytimeksi.
2. Immateriaalisen työn riisto aktivoi kriittiset ainekset, jotka kehittävät tottelemattomuuden ja kapinan potentiaalia kaikenlaisessa työssä. On kehitettävä uusi subjektiivisuuden teoria, joka perustuu tietoon, viestintään ja kieleen.

Hardt ja Negri ottavat oman analyysinsä kohteiksi kolme aineettoman työn olennaista puolta:

1. Tietoverkkoihin nivotun teollisen tuotannon viestinnällinen työ,
2. symbolianalyysin ja ongelmanratkaisun vuorovaikutustyö ja
3. tunteita ja tuntemuksia tuottava ja manipuloiva työ.

Hardtin ja Negrin mukaan italialaisten kirjoittajien analyysien vakavimpia puutteita on ollut taipumus tarkastella uusia työtapoja pelkästään älylliseltä ja aineettomalta kannalta, vaikka ruumiiden tuottavuus ja tunteiden arvo ovat heidän mukaansa “ehdottoman keskeisiä”. Tuntemuksia tuottava ja manipuloiva työ, on heidän mukaansa äärimmäisen tärkeä aineisosa biopoliittisen tuotannon verkoistoissa.

Suuryhtiöt ja viestintä

Ylikansalliset suuryhtiöt muodostavat biopoliittista maailmaa yhdistävän perusverkoston. Tämä rahavirtoja ohjaava verkosto vaikuttaa ratkaisevasti maailman uuteen biopoliittiseen rakenteeseen, jonka perusta on raha. Kun todetaan, että tuotanto ja uusintaminen on puettu rahan kuosiin, suuryhtiöt eivät tuota pelkästään kulutushyödykkeitä vaan myös subjektiivisuuksia: suuryhtiöiden biopoliittinen valta tuottaa meidät kuluttajina. Keskeinen rooli muutoksessa on myös viestinnällä. Modernisuuden valtateoriat näkivät viestinnän transsendenttina, tuotannollisten ja yhteiskunnalliseten suhteiden ulkopuolisena tekijänä. Biopoliittisessa tuotannossa viestinnästä muodostuu keskeinen tuotantoa organisoiva, tuotannon sisäinen tekijä.

Jürgen Habermasin kommunikaatioteoriassa viestintää pidettiin vielä jossain määrin globalisaatiosta ja biopoliittisesta vallasta erillisenä tekijänä. Enää viestinnällistä tuotantoa ja Imperiumin legitimaatiota ei kuitenkaan voi erottaa toisistaan. Kun valta ja viestintä ovat yhtä, kaikki ristiriitainen tehdään vaarattomaksi ja tasapäistetään merkityksettömäksi. Nimenomaan tämä kielellinen “totuuden tuotanto” ja itsensä todentava kieli muodostavat imperiaalisen oikeuden toimivuuden, pätevyyden ja oikeutuksen.

Interventio

Imperiumin legitimointi edellyttää uudenlaisia oikeutetun voimankäytön ilmaisuja ja muotoja. Uuden vallan oikeutus perustuu ennenkaikkea sen tehokkuuteen. Tällä ei ole mitään tekemistä vanhan kansainvälisen järjestyksen kanssa, vaan nyt tukahdutustoimet kohdistuvat koko yhteiskunnan biopoliittiseen rakenteeseen.

Intervention rakenteellisia menetelmiä ovat mm. edellä käsitellyt kielelliset ja finanssipoliittiset keinot. Voimakeinojen arsenaali on laaja, eikä sotilaallinen väliintulo ole yleensä ensimmäisenä listalla. Sen sijaan väliintulot aloitetaan moraalisilla interventioilla. Hardtin ja Negrin mukaan Amnestyn ja Oxfamin kaltaiset kansalaisjärjestöt on integroitu “globaalin konstitutionalismin” viitekehykseen. Nämä “Imperiumin kerjäläisveljestöt” ovat täysin vaipuneet Imperiumin konstituution biopoliittiseen kontekstiin ja ennakoivat sen rauhoittavan väliintulon mahtia. Moraalinen interventio on kuitenkin useasti vain sotilaallisen intervention esinäytös. Lopulta Imperiumin sotilaallisia poliisitoimia toteuttaa esimerkiksi Yhdysvallat pakotettuine liittolaisineen ja sen kohteena ovat esimerkiksi “terroristit”, tai millä nimellä Imperiumin vihollista kulloinkin kutsutaankaan.

Hardt ja Negri toteavat, että uudessa maailmanjärjestyksessä kansainvälisen oikeuden logiikka on kääntynyt päälaelleen: armeijat ja poliisivoimat menevät edellä, ja tuomioistuimet mukautuvat tilanteeseen. “Imperiaalista järjestystä” aktiivisesti tukevat olettavat, että jonain päivänä tuomioistuimet ottavat jälleen itselleen johtoaseman oikeudellisen periaatteiden määrittelyssä. Lopulta on luotava uudenlainen oikeuslaitos, joka on sopeutettu Imperiumin konstituutioon. Näin interventio on siis tehokas menetelmä, joka edistää Imperiumin moraalista, normatiivista ja institutionaalista järjestystä.

Imperiumin valtaoikeudet

Valtaoikeudet, jotka ennen kuuluivat suvereenille valtiaalle, näyttävät Imperiumin rakennustyön myötä sekä siirtyvän että vahvistuvan. Kansallisvaltiot korvautuvat eräänlaisella “ylikansallisella näennäisvaltiolla”. Imperiumin valtaoikeudet voidaan Max Weberin ajatuksia kehittäen kiteyttää “arvaamattoman yhdistelmään”, jota määrittävät kolme seikkaa:

1. traditionaalisen vallan tyypillisiä ainekset,
2. byrokraattisen vallan laajenemisen biopoliittisessa kontekstissa “fysiologisesti sovellettuna” ja
3. tapahtuman määrittelemä rationaalisuus ja “karisma”, joka kohoaa kokonaisuutta muokkaavaksi ja imperiaalisia interventioita korostavaksi voimaksi.

Imperiumin järjestystä ei voi niinkään määritellä juridisessa mielessä, vaan sitä määrittävät enemmänkin virtuaalisuus, dynaamisuus ja funktionaalinen keskeneräisyys. Imperiumissa (biopoliittista) tuotantoa ja sen oikeutusta ei voi erottaa toisistaan “pinnaksi” ja “perustaksi”, vaan ne nivoutuvat toisiinsa jatkuvasti:

Imperiaalisen vallan ehdottomuus korostaa sen immanenssia luonnetta tuotannon ja uusintamisen ontologisessa koneessa.

—

(1) Jussi Vähämäki: Elämänpolitiikka ja biopolitiikka. Teoksessa J. P. Roos & Tommi Hoikkala (toim.): Elämänpolitiikka. Gaudeamus 1998, 148.

2.1 ja 2.2

Kaksi Eurooppaa, kaksi modernisuutta; Kansallisvaltion suvereenisuus

Tiistaina oli jälleen tapaaminen ja tässä tulee referaattia keskustelusta/lukutavoitteesta.

Molemmissa luvuissa tehdään yhteiskuntateoreettinen ekskursio Euroopan modernisuuden alkulähteille. Aiemmassa vuosiluvut ovat karkeasti 1200-luvulta 1800-luvun alkupuoliskolle, kun jälkimmäisessä keskitytään saman ajanjakson kahteen viimeiseen vuosisataan. Aatehistoriallinen lähestymistapa poikkeaa jollain ratkaisevalla tavalla sotiin ja tieteellisiin keksintöihin keskittyvästä koulutiedosta, mikä tekee lukemisesta vaikuttavan kokemuksen.

Kaiken alku sijoitetaan renessanssia edeltävään Eurooppaan, jossa ihmisten keskuudessa syntyi kapinallisia, uskonnon ylivaltaa vastustavia ajatuksia. Toisaalta oli käynnissä sekularisaatioprosessi, toisaalta tapahtui tämän maailman voimien halutuunotto, immanenssin tason löytäminen. Samansuuntaisia prosesseja oli käynnissä samanaikaisesti politiikassa, tieteessä, taiteessa, filosofiassa ja teologiassa (s.85). Lyhyesti, modernismin ensimmäinen vallankumous oli ruumiin ja mielen dualismin murtuminen – ihmistoiminnan merkityksen havaitseminen tämänpuoleisessa. Ja samalla vallankumous on vaikuttanut kaikkeen elämässä.

Näistä modernisuuden sotkuisista, singulaareista ja immanenteista ajatuksista syntyi kuitenkin myös toinen tulkinta 1600-luvulle tultaessa. Ihmistoiminnan sekavuuden ja epävarmuuden kanssa ei ole helppoa elää ja maailmaa pyritään toisessa tulkinnassa selittämään transsendentilla välityksellä. “Modernisuutta sinänsä määrittää kriisi, jonka käyttövoimana on immanenttien, rakentavien ja luovien voimien konflikti järjestyksen palauttamiseen pyrkivän transsendenttisen voiman kanssa” (s. 89). Niinpä koko modernisuus voidaan ymmärtää (ja tässä yhteydessä ymmärretään) kriisinä.

Niinpä toisessa modernisuuden määritelmässä ihmistoimintaa pyritään selittämään välityksen kautta (paitsi Spinozan tapauksessa, jossa jumaluus on immanentisti läsnä kaikessa ihmistoiminnassa). Tieto, tunne ja tapahtuma ovat vain välineitä jumalan saavuttamiseksi, eikä mitään sotkuista välitöntä ole oikeastaan olemassa. Olkoon karu tiivistys.

Mutta joka tapauksessa suvereenisuuden paradigmassa oli tapahtunut peruuttamaton muutos – ei väliä mikä tulkinta valitaan vallitsevaksi. Oikeutus suvereenisuuteen ei modensuudessa tule enää jumalalta, vaan sopimuksin väeltä, tai oikeastaan kansalta. Niinpä sekä Rousseau että Hobbes päätyivät yhteiskuntasopimuksia pohtiessaan, että kansan on viisainta valita hallitsijakseen yksi valistunut suvereeni hallitsija, jolle väen autonominen valta ohjataan.

Toinen tärkeä ainesosa (s. 98) modernin suvereenisuuden pohjalla on sisältö, jonka tarjoaa kapitalistinen kehitys markkinoiden kohotessa sosiaalisen uusintamisen arvojen perustaksi. Poliittinen valta ja talous ovat modernissa suvereeniudessa erottamattomat: “modernin valtion transsendenssi on määritelty taloudelliseksi transsendenssiksi” (s. 99).

Niinpä modernin suvereeniuden mekanismien ymmärtämiseksi sedät kutsuvat mukaan kaksi myöhempää teoreetikkoa (s. 99-102): Michel Foucault’n ja Max Weberin. Foucault’n biovallan käsite kuvaa järjestyksen ylläpitämiseen perustuvaa transsendenssiä, kun taas Weberin ajatuksissa tiivistyvät ne mekanismit, joilla valta modernissa valtiossa uusintaa itseään.

…ja päästäänkin Kansallisvaltion suvereeniuteen. Siinä tiivistyy modernisuuden kriisin jälkimmäisen tulkinnan mekanismit ja moderni suvereenius kaikkein kirkkaimmin.

Mutta ennen kaikkea kansallisvaltioiden synnyn taustalla on kapitalistinen kehitys, joka lähti monissa Euroopan maissa liikkeelle kolonialismin ansiosta 1600-luvulla. Pääoman primitiivinen kasautuminen ja kolme suurta vallankumousta (Englanissa, Amerikassa, Ranskassa) rapistivat patrimoniaalisen valtion perustan ja toivat näyttämölle poliittisen vaihtoehdon, kansallisvaltion.

Tämä vaihtoehto oli aidosti edityksellinen, koska se muutti passiiviset alamaiset aidosti poliittisesti aktiivisiksi subjekteiksi, kansalaisiksi. “Kansakunta esiintyy aina aktiivisena voimana, poliittisten ja sosiaalisten suhteiden uutta luovana muotona [...] kansakunta koetaan usein (tai ainakin toimii ikään kuin) kollektiivisena kuvana, kansalaisten yhteisön aktiivisena luomuksena” (s. 107).

Kansakunta ei kuitenkaan ole koskaan ollut niin yhtenäinen kuin se väittää olevansa. Käsitteen taustalla on juuri taloudellisesti menestyneen porvarillisen säädyn (kolmannen säädyn) pyrkimys poliittiseen valtaan. Kansan käsite poikkeaa kuitenkin monella ratkaisevalla tavalla väen poliittisesta käsitteestä, joka on määritelty näin: “Väki on moneus, singulaarisuuksien taso, avoim suhteiden joukko, joka ei ole itsessään homogeeninen eikä identtinen ja jolla on epämääräinen, sisällyttävä suhde ulkopuolisiin” (s. 114).

Sen sijaan kansaa määrittää kaksi keskeistä mekanismia (s. 114-115):

1. Koloniaalisen rasismin koneisto, jolla korostetaan hegemonisen ryhmän erityisyyttä sen ja ulkopuolisten välisten erojen kautta.

2. Sisäisten erojen hämärtäminen, jossa johtoasemassa oleva ryhmä korotetaan koko väestön edustajaksi.

Kansakunnan käsite ei ole koskaan ollut yhtä taantumuksellinen kuin silloin, kun se esiintyi vallankumouksellisena. Kaikki potentiaaliset ristiriidat ja kriisit lakaistaan maton alle tämän kuvitteellisen yhteisyyden käsitteen myötä.

Vaikka kansakunta on valtaa pitävien käsissä taantumuksellinen ja pysähtynyt käsite, on se jokseenkin rakentavaalistetuille subjektiivisuuksille mistä kertovat mm. esimerkit Yhdysvaltain mustan nationalismin traditiosta ja palestiinalaisten taisteluista oman valtion saamiseksi. Kansakunnan käsite toimii sekä ideologisena aseena puolustauduttaessa vahvempien kansakuntien dominanssilta että vahvistaessaan kansakunnan muodostumisen potentiaalisia edellytyksiä (s. 116-117).

Kansallisvaltion ja kansakunnan käsitteet ovat perusluonteiltaan totalitarisoivia ja ne pyrkivät (huom! pyrkivät) elämäntavan totalitarisointiin biopoliittisten mekanismiensa kautta. Kaikkein karuinmpia esimerkkejä on kuvattu viimeisessä alaluvussa ja samalla näyttämölle tuodaan kyseisen suvereenisuuden viimeiset hetket, lähes viimeiset taistelut.

Ainakin itselleni näiden modernisuuden mekanismeja kuvaavien lukujen anti on kouluhistorian lineaarisuuksien rikkomisessa, vaikka tässä kirjoituksessa onnistuinkin tuomaan lineaarisuudet jälleen pintaan. Valitettavasti aika ja tila ovat minua vastaan, mutta laajentakaa tätä ja tuokaa pointteja esiin kommenteissa. Itse en nyt pääse koneelle ainakaan viikkoon.