1.3 Vaihtoehtoja Imperiumin piirissä

HUOMIOITA: Ensinnäkin, jokaisesta luvusta on tulossa pienet referaatit keskustelun pohjaksi, mutta niitä ei ole vielä ehditty kirjoittaa. Pahoittelut. Toiseksi, tämä on vain lukijan hätäinen näkemys tekstistä, eli kaikki kommentit ovat tervetulleita. Siispä…

Nationalismin, imperialismin ja kolonialismin vastaiset taistelut ovat raivanneet tietä Imperiumille. Näissä taisteluissa on kaadettu modernin ajan valtarakenteita sekä maantieteellisiä ja rodullisia rajoja. Valtaja ja rajat eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään: ne ovat vain muuttaneet muotoaan ja voimistuneet. Uusi “[v]ihollinen on juuri se globaalien suhteiden järjestelmä, jota sanomme Imperiumiksi.” (s.60)

Imperiumin synty merkitsee historian loppua: modernin ajan traagiset näytelmät on nyt näytelty loppuun. Samalla se avaa mahdollisuuden vihollisen haastavan väen subjektiivisuuden muodostumiselle – kaksiosaiselle projektille (s. 62-63). Ensinnäkin tavoitteena on kriittinen Imperiumin mekanismien paljastaminen ja tuhoaminen. Toiseksi eettis-poliittinen uudenlaisten elämisen muotojen rakentaminen. Taistelu on siis ontologinen ja sen kohteena on elämä, väen bios.

Miten nämä taistelut sitten muotoutuvat? Vanhan kommunistisen internationalismin taistelut voidaan jakaa kolmeen kiivaaseen sykliin (s. 65), jotka murensivat modernin ajan alistavia mekanismeja ja loivat tilaa uudelle imperiaaliselle vallan muodolle. Niissä elävä työ (ihmisten tuotantovoima, kyky toimia) haastoi kuolleen työn (tehtaiden ja koneiden hallinta, ihmisiin kohdistettu kontrolli) Taistelut olivat kuitenkin vain harvoin aidosti globaaleja, vaan olivat usein muodoltaan kansainvälisiä ja osin sulkevia.

Proletariaattia ei kuitenkaan enää ole samassa teollisuustyöläisten jaetun kokemusmaailman muodossa. Siksi sedät toteavat “[j]uuri työn alistaminen pääomalle ja tämän suhteen ylläpitäminen määrittelee proletariaatin luokkana” (s. 67). Samalla on ilmeistä, etteivät postfordistisen työn taistelut ole ketjuttuneet samalla tavoin ympäri maapalloa kuin vanhan työväenluokan taistelut. Siksi “[m]eidän olisi tajuttava, ettei tämä merkitse internationalististen taisteluiden uuden syklin alkua, vaan pikemminkin uudenlaisten yhteiskunnallisten liikkeiden syntyä” (s. 69).

On tärkeää alleviivata, ettei yhteisen vihollisen nimeäminen tai yhteisen taistelukielen kehittäminen ole tärkeintä uudenlaisissa taisteluissa. Sen sijaan ne ovat taisteluita elämästä itsestään ja paikallisuudestaan huolimatta saavuttavat globaalin ja ontologisen tason.

Uudet liikkeet ja vastavoima syntyvät Imperiumin sisällä – sen postfordistisen tuotannon ja globaalistunen kulttuurisen sekoituksen piirissä. Uuden vastarinnan edellytys on modernia seuraava yhteiskunnallinen järjestys, jota voidaan nimittää vaikka Imperiumiksi.

Merkittävintä kaikessa on kuitenkin, että väen tuottavat voimat – väen halu toimia, luoda ja elää – on se koneisto, joka pitää myös Imperiumin liikkeessä. Ihmisten tuottava voima on yhteiskunnan todellinen biopoliittinen perusta, jota voidaan yrittää hallita yhteiskunnallisen kontrollin poikkeustilaan perustuvilla keinoilla.

Mistä tullaan poliittiseen manifestiin. “Eikö meillä ole jo rahaa ja aseita?” Käymme taistelua elämämme arkisissa tiloissa, kaikkein arkisimmilla kyvyillä, kaiken tuon tarkoituksesta.

Postfordismi re-visited

Arvoisat lukijat. Edellinen esitys postfordismista osoittautui liian suppeaksi tai suorastaan epätyydyttäväksi. Moni on yhä epävarmana pyöritellyt silmiään sanan kuullessaan. Siispä luon uuden katsauksen aihepiiriin, koska se kuitenkin nousee esiin lähes jokaisessa tapaamisessa. Tämä on toki ennenaikaista, koska Imperiumin kolmannessa osassa käsitellään samaa aihepiiriä, mutta toisaalta: koskaan ei ole liian aikaista (tai myöhäistä) puhua postfordismista.

Lisäksi koen tämän tukevan hyvin viime tiistaista vääntöä perustulosta, vaikkei se vielä tätä blogia tavoittanutkaan. Siihen aiheeseen tulemme palaamaan. Joten olkaapa tarkkoina.

Lähdetään jälleen liikkeelle fordistisesta tuotantojärjestelmästä, joka oli vallalla karkeasti vuosina 1910-1980. Toki fordistisen tuotannon elementtejä oli olemassa jo ennen tuota ja sen piirteitä on paljon vielä nykyisenäkin aikana. Fordismin perusajatus on rahan (pääoman) tuotanto tavaran avulla. Sitä tukee kaksi pääasiallista mekanismia: toisaalta tuotannon tiukka tayloristinen organisoiminen tarkasti valvottuihin ja toiminnallisesti rajattuihin yksiköihin, toisaalta valtion interventio (:P) keynesiläisen politiikan ja fordismin takaamien palkkojen muodossa.

Lyhyesti sanottuna firmat pyrkivät maksimoimaan työn tehon ja valvonnan, jonka vastapainona yhdistynyt työvoima ja hyvinvointivaltiopolitiikkaa ajava valtio sopivat palkkojen korotuksista ja tulojen siirrosta koulutuksen, terveydenhuollon ja muun sellaisen muodossa. Fordismin vahvuus oli liukuhihnatuotannossa, “skaalan ekonomiassa”, jossa suuret yhtiöt jyräävät pienemmät alleen. Tuotannon kasvun yhteys työllisyyden ja palkkojen kasvuun oli jokseenkin yksiselitteinen, mikä osaltaan takasi hyvinvointivaltion sopimuksen toimivuuden, vaikka se tarkoittikin työn voimakasta sukupuolittumista.

Vielä lyhyemmin: työ tehtiin tietyssä paikassa, tiettyyn aikaan, tietyin helposti laskettavin tuloksin.

Tämä tuotannon muoto päätyi kuitenkin kriisiin 1960-luvun lopulla ja erityisesti 1970-luvulla. Syitä on esitetty monia: valvonnan jähmeys/kalleus, tuotannon “yliskaalaus”, hippisukupolven kapina, raaka-aineiden kallistuminen (öljykriisi, finanssimarkkinoiden ongelmat), markkinoiden täyttyminen länsimaissa, kansainväliset epävakaudet… Jälkiviisaissa analyyseissä nimenomaan tehdastyöstä kieltäytymiselle on annettu eniten painoarvoa.

Ratkaisua kriisiin on sitten haettu moneltakin suunnalta, mutta seurauksena on ollut suoraviivaisesti tuotannon ja yhteiskunnallisten kamppailujen muutos. Ensinnäkin toimintoja on hajautettu ja ulkoistettu vanhoista tehdasbehemoteista, mistä esimerkkinä siivous-, kuljetus- ja vartiointifirmojen ilmaantuminen sekä esimerkiksi metsäkoneyrittäjät.  Toisaalta tuotannon joustavuutta on lisätty vanhan tekniikan alasajon, yksilöllisten tuotteiden (ja tuotantomuotojen) kehittämisen sekä uudenlaisten automaation ja ihmisen yhdistelmien muodossa. Nämä ovat vasta muutoksia perinteisillä fordistisilla aloilla, joilla niitä tuskin olisi tapahtunut pelkän teknologisen kehityksen myötä.

Niinpä fordismin jälkeen pelkästään teollisuuden teknologialta ja tuotantoprosessilta vaaditaan ennen kokematonta joustavuutta, mutta suurinta joustoa odotetaan työntekijöiltä. Ensimmäinen piirre on työsuhteiden muuttuminen prekaareiksi. Ne ovat paljon muuta kuin vain vakituisia tai määräaikaisia, joista voidaan puhua oikeastaan aika harvoin. Kuitenkin myös työtehtävien luonne hämärtyy, jolloin on mahdotonta määrittää perustavalla tavalla mitä kykyjä lopulta tarvitaan tietyissä toimissa. Vielä mahdottomampaa on sanoa vaaditaanko organisaatiossa (jos moista on!) ylemmässä asemassa olevalta enemmän tai vaativampia taitoja kuin alemmassa asemassa olevalta. Patenttivastauksesta käy: ei.

Niinpä prekaarin koulutuksen on tähdättävä vastaamaan äärimmäisen muuttuviin oloihin. Erikoistuminen tiettyyn taitoon on korvautunut usein totaalisella yleisyydellä, joka mahdollistaa mitä erilaisimmat tehtävät. Eikä tämä koske pelkästään akateemista koulutusta. Prekaarin työntekijän täytyy olla joustava, jotta hän voi vastata tuotannon tarjoamiin vaihteleviin tilaisuuksiin. Työntekijä on se jousto, joka fordismin liukuhihnalta puuttui.

Prekaari tietotyöläinen on postmoderni kone. Tai ainakin sen osa, olkoon tuo kone Tuomon käsittein metropoli. Postfordistisessa tietotaloudessa työntekijän tärkein taito on kommunikaatio. Luonteeltaan hän on itsenäinen, persoonallinen ja joustava, mutta silti alistuva. Prekaarilla on monta päällekäistä elämää – liikkuvaa identiteettiä, jotka tarjoavat pohjaa erilaisille tehtäville tai työsuhteille. Kutsutaan häntä vaikka postmoderniksi nomadiksi.

Niinpä työ on kaikessa tekemisessä siintävä mahdollisuus, joka kuitenkin saavuttaa palkallisen muodon varsin harvoin. Postfordistisen työn tärkeä muoto, tietotyö ei ole sidottua paikkaan (tehdas, toimisto), ei aikaan (40 tuntia viikossa), ei tehtävään (pitsan paisto, paperikoneen ohjaus) eikä lopputuotteeseen (vessapaperi, lenkkimakkara). Sen sijaan ajallisista, tilallisista ja muodollisista kahleistaan vapautunut työ on osana koko elämässä.

Tietotyö on lopulta kykyä ajatella, ymmärtää, luoda ja varioida mitä tahansa uuteen muotoon, jolloin jo pelkkä työn määritteleminen muuttuu äärettömän vaikeaksi. Seurauksena on prekaarin kaksi tärkeintä tunnetilaa: opportunismi ja kyynisyys. Wissenarbeit macht frei!

Niinpä perhe ja sosiaaliset suhteet tulevat osaksi työtä ja toisin päin. Sekoittuminen on täysin luonnollinen, sillä työssä käytettävät kyvyt: kyky tietää, kyky kommunikoida ja kyky mukautua ovat tärkeimpiä sosiaalisia ominaisuuksiamme.

Siispä todettakoon, että postfordismista (kun siitä puhumme) löytyy (ainakin) kolme ulottuvuutta: tuotannon organisoinnin muutokset, työn luonteen muutokset ja yhteiskunnallisen sopimuksen muutokset.

Kaksi ensimmäistä muutosta ovat Imperiumin esiinmarssia tuotannon hajautumisen muodossa ja samalla entistä kiivaampana globaalistumisena. Kolmas on kahden muun seuraus ja siinä näyttäytyy Imperiumin luonne. Yhteiskuntasopimukselta puuttuu pohja, kun toisella puolen pöytää istuu kyykytetty postmoderni työväki ja toisella puolen uusliberalistisen talouden kasvoton logiikka. Näin sanoo ainakin kyyninen prekaari, joka näyttöpäätteellään puhuu perustulon puolesta.

Tämä on toki länsikeskeinen näkemys. Tai ainakin haiskahtaa siltä pahasti. Kuitenkin juuri sopeutuminen ja opportunismi leimaavat koko maapallon taloutta (hitto, leimaa koko ihmisyyttä), jossa kotipaikka ollaan valmiita jättämään tehdastyön, jalkapalloammattilaisuuden tai laittoman siirtolaisuuden tuoman mahdollisuuden toivossa vaikka Amerikkaan. Myös kehitysmaiden työreservi nähdään kaikkiin tehtäviin mukautuvana massana, jolla ei ole keinoja organisoitua ohjaamaan pääoman toimia.

Oikeastaan monet viimeisten kahdenkymmenen-kahdenkymmenenviiden vuoden aikana räjähtäneet kehitysmaiden ongelmat liittyvät nimenomaan postfordismiin. Sitä ennen fordismi piti firmat tyytyväisinä ja operoimassa jokseenkin kansallisessa kontekstissa. Etelän probleemat liittyivät enemmän venytettyyn monopolivaiheen kapitalismiin ja toisaalta kehittymättömiin demokratioihin ja diktatuureihin. Nyttemmin fordismia seuraavien teollisuuslaitosten juurtuminen etelään on kaikkea muuta kuin fordistisin sopimuksin selvitettävää rikkakasvustoa.

Ja lopuksi vielä viikon suosittu ajatus. Fordistiset tehtaat suosivat miehisiä ominaisuuksia ja vahvistivat entisestään miesten asemaa perheen/yhteiskunnan hierarkiassa. Vastaavasti postfordistiset taidot ovat usein feminiinisempiä, vaikkakaan eivät tarjoa (toistaiseksi) yhtä selkeää taloudellista korvausta. Mutta pärjäävätkö naiset pitkässä juoksussa miehiä paremmin postfordistisessa tehtaassa ja putoavatko miehet kelkasta? Vai pystyvätkö miehetkin hyötymään postmodernismista ja rakentamaan itselleen fluideja identiteettejä? Ryhtyvätkö miehet vaikkapa joukolla koti-isiksi ja muodostavat isien yhteisöjä?

Muistiinpanoja 6.5.

Kolmannella tapaamiskerrallemme pääsimme ensimmäistä kertaa käsittelemään kirjaa kappaleittain. Antoisa keskustelumme oli kuitenkin kovin eläväistä ja tuli pomppineeksi osittain ensimmäisten kappaleiden ulkopuolelle. Keskustelun aiheet liukuivat perustulosta geopolitiikkaan, mutta mahtuipa väliin alkukappaleistakin nousseiden käsitteiden määrittelyä.

Etsiessämme yhdessä vastauksia nousseisiin kysymyksiin tulimme kiiruhtaneiksi kirjan sisällön osalta lukualueemme edelle. Tämä ei varmaankaan haittaa, kun kyseessä ei ole kaunokirjallinen teos. Mikäli arvon lukija haluaa kuitenkin säilyttää jännityksen ja selvittää itse millaiseksi hirviöksi se imperiumi paljastuu tai on paljastumatta kannattanee jättää tämä teksti lukematta. Muussa tapauksessa toivon että tästä kirjoitelmasta on jotain iloa imperiumin käsitteistön ymmärtämisessä.

Interventio

Interventio ja eritoten moraalinen sellainen herätti hämmästystä. Hardt ja Negri pahoittelevat itse intervention käsitteen olevan terminologisesti heikko sillä kyseessä ei suinkaan ole jonkin ulkopuolisen tahon hyökkäys riippumattomalle alueelle. (Imperiumi s. 50)

Interventiolla imperiumi tuhoaa sisäiset vihollisensa, jotka ovat pikemminkin ideologisia uhkia kuin sotilaallisia. Interventio mekanismeiksi mainitaan kirjassa myös moraalisten ja militarististen interventioiden lisäksi mm. finanssipolitiikka.

Moraalinen interventio yleensä edeltää sotilaallista, mutta yleensä saavuttaa imperiumille edullisen tuloksen ilman tätäkin. Moraalinen interventio voi tapahtua vaikkapa Amnestyn kaltaisen kansalaisjärjestön toimesta. Keskusteluissamme käytettiin esimerkkinä Kosovon pommituksia, joita edelsi paheksunta käynnissä ollutta kansanmurhaa kohtaan. Esimerkkitapauksessa moraalinen interventio ei saavuttanut toivottua vaikutusta, joten Imperiaaliset poliisivoimat suorittivat Naton muodossa väkivaltaisen intervention.

Asianmukainen moraalinen interventio epäonnistuessaankin oikeuttaa sotilaallisen intervention naamioiden sen poikkeustilanteeksi ja kutistaen sen poliisioperaation tyyppiseksi iskuksi sodan sijaan.

Moraalinen interventio esittää imperiumin hyvyyden ja universaalien arvojen puolustajana, mikä antaa sille oikeuden edellä kuvattuihin väkivaltaisiinkin interventioihin. Mikäli väkivaltainen interventio olisi sota eikä oikeutettu sota sotisi se imperiumin hyvyyttä ja rauhantahtoisuutta vastaan.

Universaalit arvot

Moraalinen interventio johdatti meidät lyhyesti pohtimaan, miksi universaalit arvot vaikuttavat niin kovin länsimaalaisilta ja miksi imperiumi on niin halukas suojelemaan niitä?

Kirjan myöhempää sisältöä mukaillen tulimme siihen tulokseen että Imperiumin vallan painopiste on länsimaissa, jolloin näillä lienee mahdollisuus sanella ”universaalit” arvot.

Toinen esille noussut selitys on se että kenties länsimaiset arvot palvelevat parhaiten imperiumin kapitalistisia intressejä ja pääoman kasautumisen prosesseja. Näin ollen ne ovat interventioiden arvoisia.

Kansalaisyhteiskunta

Anti- tai vastaimperiaalista henkeä uhkuvat osanottajamme huolestuivat moraalisen intervention mekanismien vesittävän heidän työnsä paremman maailman puolesta. Kysymys siis kuului onnistuvatko kansalaisjärjestöt vain legitimoimaan imperiumin ja sodan?

Lohdutukseksi mietimme että kenties, jotkin imperiumin intresseistä ovat sellaisia joihin on syytäkin yhtyä. Toisaalta toiminnassa voi olla samanaikaisesti imperiumia tukevia ja horjuttavia elementtejä.

Kansalaistoiminnan pohdintamme eteni muutamiin jo unohtamiini lähteisiin vedoten siihen, että olisi olemassa moralistista imperiumia tukevaa toimintaa ja aidosti vallankumouksellista toimintaa. Aidosti imperiumia horjuttavina tai ainakin vastaimperiumia rakentavina vaateina näimme perustulon ja vapaan liikkuvuuden vaatimukset. Samaan joukkoon voinee vielä lisätä kamppailut tilasta post-fordistisissa tehtaissa eli metropoleissa.

Perustulo

Tässä vaiheessa ajauduimme kiihkeään keskusteluun perustulosta ja uudesta työstä. Pieni päiväkirjakirjoitelmani näyttää kuitenkin venyvän ja koska nämä asiat eivät juurikaan liittyneet teoksen Imperiumi kahteen ensimmäiseen lukuun saatte tyytyä seuraaviin linkkeihin:

http://perustulo.blogspot.com/

http://megafoni.kulma.net/index.php?art=343

http://fi.wikipedia.org/wiki/Perustulo

http://www.slideshare.net/jukpelto/vinon-perustulotilaisuus-20070207/

Sanottakoon kuitenkin vielä että puhuttaessa oikeasti universaalista perustulosta kenties keskeisin kysymys on ns. kannustavuus. ”Kannustava” (lue kyykyttävä) perustulo ajaisi prekaarin entistä ahtaammalle, kun taas ihmisarvoisen elämän takaava perustulo toimisi post-fordistisen talouden työtaisteluvälineenä.

Bio-

Biopolitiikka on biopoliittista tuotantoa biopoliittisen normaalin ja –kontrollin kautta ohjailevan biovallan määrittelyä.

Valta on siis tässäkin se voima, joka saa ihmiset tekemään asioita. Välineenään se käyttää biopoliittista normaalia johon se patistaa ihmiset asettamaan itsensä biopoliittisella kontrollilla.

Biopoliittista kontrollia on kuriyhteiskunnan jäljiltä olevat hyvinvointipalvelut, mutta entistä enemmän kontrolliyhteiskunnan kontrollimekanismit tosi-TV:stä (miten ikinä se kirjoitetaankaan) kuvallisiin työhakemuksiin.

Biopoliittinen normaali on sitten se minkälaisia Imperiumi ihmisistä haluaa. Tuotannon maksimoinnin ollessa Imperiumin päällimmäinen intressi ihmisen tuotanto potentiaali maksimoidaan patistamalle heidät kauneuteen, terveyteen, innovatiivisuuteen ja palkkatyöhön tai johonkin muuhun mikä ikinä asetetaankaan biopoliittiseksi normaaliksi.

Imperiumin geopolitiikka

Biopolitiikka on siis itse elämän ohjailemista, mutta mitäs geopolitiikka sitten on?

Imperiumilla ei varsinaisesti ole perinteisen määritellyn mukaista itsenäisten suvereenien välisen kamppailun alueellisia ulottuvuuksia pohtivaa geopolitiikka sillä se on ainoa suvereenius ja levittäytyy koko tuntemaamme universumiin.

Kaiken lisäksi imperiumin valta on deterritorialisoitua, joten geopolitiikka ei voi olla sen sisäistenkään valtasuhteiden alueellisuuden hahmottelua. Vaikka aiemmin totesin kirjan myöhemmin paljastavan länsimaiden muuta maailmaa suuremman painoarvon imperiumissa ei tästäkään saa kunnon geopolitiikkaa sillä länsimaisuus tai ydin on niin ikään deterritorialisoitunut ja levittäytynyt myös köyhimpiin periferioihin. Samoin periferiat ovat irronneet alueellisuudestaan ja tunkeutuneet myös ytimiin. Periferia ilmenee siirtolaisina metropoleissa ja ydin periferioissa suuryhtiöinä, yläluokkina ja länsimaisina TV-sarjoina.

Kenties geopolitiikka voisi kuitenkin olla näiden irrottautumisien jäljittelyä tai reterritorialisoitumisien kartoitusta vaikkapa uusien marginalisoivien ja rajoja luovien käytäntöjen tunnistamisena. Esimerkkinä näistä uudelleen ilmenevistä periferioista ja rajoista voisin mainita poliisimuurin rajaaman ja median marginalisoiman EuroMayDay mielenosoituksen.

lopuksi

Haluamme vielä muistuttaa valinneemme imperiumin käsiteltäväksi teokseksi, koska vajavaisuuksistaan huolimatta se toimii ikkunana ja sanakirjana edustamaansa diskurssiin.

hauskoja lukuhetkiä kaikille!