PostPost-opintopiiri

Aloitimme viime viikolla uuden autonomisen kahdesti kuussa kokoontuvan opintopiirin. Kevään perehdymme radikaaleihin ja kriittisiin ajattelijoihin ja ajattelusuuntauksiin. Menetelmänä käytämme alustuksia, keskusteluita ja kirjallisuuteen (artikkeleihin, esseisiin, haastatteluihin, luentoihin, kommentaareihin) perehtymistä. Tästä blogista muokataan alustaa opintopiirin käyttöön.

Opintopiiri on kaikille avoin ja kokoontuu Joensuun ravintola Wanha Jokelassa. Tervetuloa!

———-

Kevään aikataulua:

Helmikuu: Kriittinen koulukunta ( 11.2. klo 18 ja 25.2. klo 18 )

Maaliskuu: Michel Foucault ( vko 11 tai 12 )

Huhtikuu: Gilles Deleuze

Toukokuu: Judith Butler

Michael Hardt Malmössä Euroopan Sosiaalifoorumissa

Olin Euroopan Sosiaalifoorumissa kuuntelemassa Michael Hardtia. Myös Tony Negrin piti olla paikalla, mutta valitettavasti tämä oli sairastunut. Hardt puhui todella selkeästi ja helposti ymmärrettävästi, amerikkalais proffille tyypilliseen tapaan. Tilaisuus oli oikeastaan Hardtin ja Negrin uuden kirjan “Commonwealthin” promoamista.

Hardtin ja ilmeisesti myös commonwealthin teesit olivat aika lähellä “Vasemmisto etsii työtä” kirjan ajatuksia tuotannon muutoksesta. Teollisen tuotannon arvokkaimpana kapitalistisen kasautumisen lähteenä on korvaamassa tai jo korvannut biopolittiinen tuotanto. Biopoliittiselle tuotannolle on tyypillistä työn feminisoituminen, jolloin työ leviää koko elämän aikatilaan ja valmiit tuotteet ovat usein immateriaalisia. Hardt halusi kuitenkin tehdä eron immateriaaliseen tuotantoon sillä itse tuotantoprosessi tai työ on hänen mukaansa usein hyvinkin materiaalisia, vaikka ns. tavara olisikin vaikka tarjoilijan hymy tai johonkin asuinalueseen liitetty arvostus.

Biopoliittisen tuotannon nouseminen arvokkaimmaksi tuotannoksi ei hardtin mukaan kuitenkaan tarkoita sitä että, muut tuotantotavat loppuisivat tai että, kaikki selvärajainen työ loppuisi. Teollisen tuotannonkin ollessa kapitalistisen kasautumisen keskiössä oli monen muunkinlaista työtä kuin tehdastyötä. Esimerkiksi maataloustuotanto oli edelleen epäteollista ja naisten tekemä työ kodeissa ja kotien ulkopuolella  jo Hardtin mainitsemaa biopoliittista tuotantoa.

Teollisen tuotannon asema oli niin merkittävä että koko yhteiskunta järjestettiin sen toimintatapojen mukaisesti ja kaikki muu tuotanto pyrittiin teollistamaan, mikä ainakin maatalouden kohdalla onnistuikin melko hyvin. Myös kamppaillessa pääomaa vastaan oli teollinen työ keskiössä, mistä kertoo teollisten ammattiliittojen merkittävyys. Tehdas ja työaika myös tarjosi tilan kamppailuille.

Hardtin teesin mukaan Biopoliittisen tuotannon, joka on luonteelta kollektiivista (mihin viitataan kirjan nimessä olevalla common sanalla) ollessa tärkein tuotannon muoto korvaa tehtaan metropoli. Metropoli on uusi tuotannon tila ja samalla vastarinnan tila.

Hardtin kansalaisliikkeisiin tai sosiaalifoorumiin liittyvä teesi oli että, tähän asti on ollut kaksi liikehdinnän sykliä ja nyt on kolmas aluillaan. Ensimmäinen sykli oli globalisaationvastaisen liikehdinnän sykli, joka antoi 9/11 jälkeen tilaa sodanvastaiselle syklille. Kolmanneksi aluillaan olevaksi syksyksi Hardt arvaili työn ja tuotannon muutokseen liittyvää kamppailua, josta myös ammattiliitoille lankeaa aiempia syklejä suurempi vastuu.

Tässä lyhyesti, mitä minulle jäi ilman muistiinpanoja luennosta päällimmäiseksi mieleen.

Lukupiirin kesäloma

Otsikko kertonee kaiken… pidämme pientä taukoa kokoontumisista kesäksi nimetyn ilmiön vuoksi. Tässä kuitenkin tulevien tapaamisten aikoja ja lukutavoitteita:

 

ti 15.7. Verkottunut valta, Imperiumin suvereenisuus, Vastaimperiumi – s. 168-221

ti 29.7. Imperialismin rajat, Hallinnollinen komento – s. 225-260

ti 12.8. Vastarinta, kriisi ja muutos, Postmodernisointi eli informaation tuotanto – s. 261-298

ti 25.8. Sekamuotoinen konstituutio, Kapitalistinen suvereenius – s. 299-340

* Kaikki kokoontumiset klo 19 Ilosaaressa. Jos sää estää, nähdään Jokelassa.

 

Myös blogia päivitetään, jahka tekstejä saadaan työstettyä.

Terveisin, Laiskasti toiminut ylläpito

1.2 Biopoliittinen tuotanto

Kuriyhteiskunta, kontrolliyhteiskunta ja biovalta

Biopolitiikassa ja biovallassa on kyse siitä, kuinka ulkoisen hallinnan tekniikat käännetään itsen hallinnan tekniikoiksi, kuinka tiettyyn sisältöön sidottu pakko irrottautuu sisällöstään ja kirjautuu suoraan subjektiviteettiin sen muodostamista ohjaavana normina. (1)

Gilles Deleuzen Foucault-luennan mukaan Foucaultin tuotannon keskeinen teema on käänteentekevä yhteiskunnallisten muotojen siirtymä kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan.

Kuriyhteiskunnassa yhteiskunnallinen valta toteutuu erilaisten käskyjen ja niitä toteuttavien kurinpitoinstituutioiden kautta. Tyypillisiä kurinpitoinstituutioita ovat esimerkiksi vankila, tehdas, sairaala tai koulu. Kuria pidetään yllä luomalla ajattelulle ja toiminnalle rakenteellisia rajoja ja rankaisemalla poikkeavasta käyttäytymisestä. Foucault jäljittää kuriyhteiskunnan synnyn Ancien régimen (“vanha hallitustapa”) eli Ranskan vallankumousta edeltäneeseen aristokraattiseen valtiomuotoon.

Kontrolliyhteiskunnassa vallan mekanismit leviävät rajatuista valtiollisista instituutiosta yhä lähemmäs ihmistä itseään, aivoja ja ruumista. Vallankäytön välineitä ovat esimerkiksi viestintäjärjestelmät ja sosiaalihuollon käytännöt. Toisin kuin kuriyhteiskunnassa, kontrolli on joustavaa ja organisaatioiden rajat ylittävää. Kontrolliyhteiskunnan keskeinen vallan muoto on biovalta – yhteiskunnallinen valta, joka sääntelee elämää sisältä käsin. Itse elämästä tulee vallan kohde, ja vallan ylin tehtävä on elämän läpikotainen haltuunotto.

Kuriyhteiskunnassa yksilöt sidottiin tiukasti rajattuihin instituutioihin. Koska instituutiot eivät kuitenkaan hallineet yksilön elämää kokonaisuudessaan, vallan ja vastarinnan suhde säilyi staattisena. Kontrolliyhteiskunnassa vastarinta ei ole enää marginaalista vaan aktiivista ja yhteiskunnallisten verkostojen kautta toimivaa. Kontrolliyhteiskunnan paradoksi on siinä, että kun valta kietoo sisänsä yhteiskunnallisen elämän jokaisen ainesosan, samaan aikaan syntyy uusi “maksimaalisen pluraalisuuden ja vastustamattoman singulaarisuuden miljöö”, jota Hardt ja Negri kutsuvat (Deleuzea ja Guattaria seuraten) tapahtuman miljööksi.

Biopoliittinen tuotanto, elämän tuotanto

Foucault painotti, että yhteiskunta ei kontrolloi yksilöitä pelkästään tietoisuuden ja ideologian välityksellä vaan myös ruumiillisesti. Hänen mukaansa kapitalistiselle yhteiskunnalle kaikkein tärkeintä on biopolitiikka – se, mikä on biologista, somaattista ja fyysistä. Hardtin ja Negrin mukaan Foucault jättää kuitenkin huomiotta biopoliittisen järjestelmän dynamiikan ja sen liikkeiden luovan ajallisuuden.

Deleuzen ja Guattarin analyysi taas kiinnittää huomion sosiaalisen uusintamisen substanssiin. He näkevät yhteiskunnan tuottavana koneena: “Yhteiskunnallisten koneiden jatkuva toiminta tuottaa maailman yhdessä niiden subjektien ja objektien kanssa, joista se koostuu.” Hardtin ja Negrin mukaan Deleuze ja Guattari eivät kuitenkaan pysty ilmaisemaan sosiaalisen uudistamisen (mm. luova tuotanto, arvot, tavat) ja biovallan suhdetta riittävällä tavalla.

Italialaisten marxistien analyysissa tuotantovoimien uutta biopoliittista ulottuvuutta kutsutaan mm. massaälyksi, immateriaaliseksi työksi ja yleiseksi älyksi. Tutkimus on perustunut kahteen toisiinsa kiinnittyvään projektiin.

1. Tehdastyöläiset korvautuvat yhä laajemmassa määrin älyllisellä, immateriaalisella ja viestinnällisellä työvoimalla. On kehitettävä uusi poliittinen arvoteoria, joka tulkitsee uudistuneen työn luonteen riiston mekanismin (ja siten kapinan mahdollisuuden) ytimeksi.
2. Immateriaalisen työn riisto aktivoi kriittiset ainekset, jotka kehittävät tottelemattomuuden ja kapinan potentiaalia kaikenlaisessa työssä. On kehitettävä uusi subjektiivisuuden teoria, joka perustuu tietoon, viestintään ja kieleen.

Hardt ja Negri ottavat oman analyysinsä kohteiksi kolme aineettoman työn olennaista puolta:

1. Tietoverkkoihin nivotun teollisen tuotannon viestinnällinen työ,
2. symbolianalyysin ja ongelmanratkaisun vuorovaikutustyö ja
3. tunteita ja tuntemuksia tuottava ja manipuloiva työ.

Hardtin ja Negrin mukaan italialaisten kirjoittajien analyysien vakavimpia puutteita on ollut taipumus tarkastella uusia työtapoja pelkästään älylliseltä ja aineettomalta kannalta, vaikka ruumiiden tuottavuus ja tunteiden arvo ovat heidän mukaansa “ehdottoman keskeisiä”. Tuntemuksia tuottava ja manipuloiva työ, on heidän mukaansa äärimmäisen tärkeä aineisosa biopoliittisen tuotannon verkoistoissa.

Suuryhtiöt ja viestintä

Ylikansalliset suuryhtiöt muodostavat biopoliittista maailmaa yhdistävän perusverkoston. Tämä rahavirtoja ohjaava verkosto vaikuttaa ratkaisevasti maailman uuteen biopoliittiseen rakenteeseen, jonka perusta on raha. Kun todetaan, että tuotanto ja uusintaminen on puettu rahan kuosiin, suuryhtiöt eivät tuota pelkästään kulutushyödykkeitä vaan myös subjektiivisuuksia: suuryhtiöiden biopoliittinen valta tuottaa meidät kuluttajina. Keskeinen rooli muutoksessa on myös viestinnällä. Modernisuuden valtateoriat näkivät viestinnän transsendenttina, tuotannollisten ja yhteiskunnalliseten suhteiden ulkopuolisena tekijänä. Biopoliittisessa tuotannossa viestinnästä muodostuu keskeinen tuotantoa organisoiva, tuotannon sisäinen tekijä.

Jürgen Habermasin kommunikaatioteoriassa viestintää pidettiin vielä jossain määrin globalisaatiosta ja biopoliittisesta vallasta erillisenä tekijänä. Enää viestinnällistä tuotantoa ja Imperiumin legitimaatiota ei kuitenkaan voi erottaa toisistaan. Kun valta ja viestintä ovat yhtä, kaikki ristiriitainen tehdään vaarattomaksi ja tasapäistetään merkityksettömäksi. Nimenomaan tämä kielellinen “totuuden tuotanto” ja itsensä todentava kieli muodostavat imperiaalisen oikeuden toimivuuden, pätevyyden ja oikeutuksen.

Interventio

Imperiumin legitimointi edellyttää uudenlaisia oikeutetun voimankäytön ilmaisuja ja muotoja. Uuden vallan oikeutus perustuu ennenkaikkea sen tehokkuuteen. Tällä ei ole mitään tekemistä vanhan kansainvälisen järjestyksen kanssa, vaan nyt tukahdutustoimet kohdistuvat koko yhteiskunnan biopoliittiseen rakenteeseen.

Intervention rakenteellisia menetelmiä ovat mm. edellä käsitellyt kielelliset ja finanssipoliittiset keinot. Voimakeinojen arsenaali on laaja, eikä sotilaallinen väliintulo ole yleensä ensimmäisenä listalla. Sen sijaan väliintulot aloitetaan moraalisilla interventioilla. Hardtin ja Negrin mukaan Amnestyn ja Oxfamin kaltaiset kansalaisjärjestöt on integroitu “globaalin konstitutionalismin” viitekehykseen. Nämä “Imperiumin kerjäläisveljestöt” ovat täysin vaipuneet Imperiumin konstituution biopoliittiseen kontekstiin ja ennakoivat sen rauhoittavan väliintulon mahtia. Moraalinen interventio on kuitenkin useasti vain sotilaallisen intervention esinäytös. Lopulta Imperiumin sotilaallisia poliisitoimia toteuttaa esimerkiksi Yhdysvallat pakotettuine liittolaisineen ja sen kohteena ovat esimerkiksi “terroristit”, tai millä nimellä Imperiumin vihollista kulloinkin kutsutaankaan.

Hardt ja Negri toteavat, että uudessa maailmanjärjestyksessä kansainvälisen oikeuden logiikka on kääntynyt päälaelleen: armeijat ja poliisivoimat menevät edellä, ja tuomioistuimet mukautuvat tilanteeseen. “Imperiaalista järjestystä” aktiivisesti tukevat olettavat, että jonain päivänä tuomioistuimet ottavat jälleen itselleen johtoaseman oikeudellisen periaatteiden määrittelyssä. Lopulta on luotava uudenlainen oikeuslaitos, joka on sopeutettu Imperiumin konstituutioon. Näin interventio on siis tehokas menetelmä, joka edistää Imperiumin moraalista, normatiivista ja institutionaalista järjestystä.

Imperiumin valtaoikeudet

Valtaoikeudet, jotka ennen kuuluivat suvereenille valtiaalle, näyttävät Imperiumin rakennustyön myötä sekä siirtyvän että vahvistuvan. Kansallisvaltiot korvautuvat eräänlaisella “ylikansallisella näennäisvaltiolla”. Imperiumin valtaoikeudet voidaan Max Weberin ajatuksia kehittäen kiteyttää “arvaamattoman yhdistelmään”, jota määrittävät kolme seikkaa:

1. traditionaalisen vallan tyypillisiä ainekset,
2. byrokraattisen vallan laajenemisen biopoliittisessa kontekstissa “fysiologisesti sovellettuna” ja
3. tapahtuman määrittelemä rationaalisuus ja “karisma”, joka kohoaa kokonaisuutta muokkaavaksi ja imperiaalisia interventioita korostavaksi voimaksi.

Imperiumin järjestystä ei voi niinkään määritellä juridisessa mielessä, vaan sitä määrittävät enemmänkin virtuaalisuus, dynaamisuus ja funktionaalinen keskeneräisyys. Imperiumissa (biopoliittista) tuotantoa ja sen oikeutusta ei voi erottaa toisistaan “pinnaksi” ja “perustaksi”, vaan ne nivoutuvat toisiinsa jatkuvasti:

Imperiaalisen vallan ehdottomuus korostaa sen immanenssia luonnetta tuotannon ja uusintamisen ontologisessa koneessa.

—

(1) Jussi Vähämäki: Elämänpolitiikka ja biopolitiikka. Teoksessa J. P. Roos & Tommi Hoikkala (toim.): Elämänpolitiikka. Gaudeamus 1998, 148.

2.1 ja 2.2

Kaksi Eurooppaa, kaksi modernisuutta; Kansallisvaltion suvereenisuus

Tiistaina oli jälleen tapaaminen ja tässä tulee referaattia keskustelusta/lukutavoitteesta.

Molemmissa luvuissa tehdään yhteiskuntateoreettinen ekskursio Euroopan modernisuuden alkulähteille. Aiemmassa vuosiluvut ovat karkeasti 1200-luvulta 1800-luvun alkupuoliskolle, kun jälkimmäisessä keskitytään saman ajanjakson kahteen viimeiseen vuosisataan. Aatehistoriallinen lähestymistapa poikkeaa jollain ratkaisevalla tavalla sotiin ja tieteellisiin keksintöihin keskittyvästä koulutiedosta, mikä tekee lukemisesta vaikuttavan kokemuksen.

Kaiken alku sijoitetaan renessanssia edeltävään Eurooppaan, jossa ihmisten keskuudessa syntyi kapinallisia, uskonnon ylivaltaa vastustavia ajatuksia. Toisaalta oli käynnissä sekularisaatioprosessi, toisaalta tapahtui tämän maailman voimien halutuunotto, immanenssin tason löytäminen. Samansuuntaisia prosesseja oli käynnissä samanaikaisesti politiikassa, tieteessä, taiteessa, filosofiassa ja teologiassa (s.85). Lyhyesti, modernismin ensimmäinen vallankumous oli ruumiin ja mielen dualismin murtuminen – ihmistoiminnan merkityksen havaitseminen tämänpuoleisessa. Ja samalla vallankumous on vaikuttanut kaikkeen elämässä.

Näistä modernisuuden sotkuisista, singulaareista ja immanenteista ajatuksista syntyi kuitenkin myös toinen tulkinta 1600-luvulle tultaessa. Ihmistoiminnan sekavuuden ja epävarmuuden kanssa ei ole helppoa elää ja maailmaa pyritään toisessa tulkinnassa selittämään transsendentilla välityksellä. “Modernisuutta sinänsä määrittää kriisi, jonka käyttövoimana on immanenttien, rakentavien ja luovien voimien konflikti järjestyksen palauttamiseen pyrkivän transsendenttisen voiman kanssa” (s. 89). Niinpä koko modernisuus voidaan ymmärtää (ja tässä yhteydessä ymmärretään) kriisinä.

Niinpä toisessa modernisuuden määritelmässä ihmistoimintaa pyritään selittämään välityksen kautta (paitsi Spinozan tapauksessa, jossa jumaluus on immanentisti läsnä kaikessa ihmistoiminnassa). Tieto, tunne ja tapahtuma ovat vain välineitä jumalan saavuttamiseksi, eikä mitään sotkuista välitöntä ole oikeastaan olemassa. Olkoon karu tiivistys.

Mutta joka tapauksessa suvereenisuuden paradigmassa oli tapahtunut peruuttamaton muutos – ei väliä mikä tulkinta valitaan vallitsevaksi. Oikeutus suvereenisuuteen ei modensuudessa tule enää jumalalta, vaan sopimuksin väeltä, tai oikeastaan kansalta. Niinpä sekä Rousseau että Hobbes päätyivät yhteiskuntasopimuksia pohtiessaan, että kansan on viisainta valita hallitsijakseen yksi valistunut suvereeni hallitsija, jolle väen autonominen valta ohjataan.

Toinen tärkeä ainesosa (s. 98) modernin suvereenisuuden pohjalla on sisältö, jonka tarjoaa kapitalistinen kehitys markkinoiden kohotessa sosiaalisen uusintamisen arvojen perustaksi. Poliittinen valta ja talous ovat modernissa suvereeniudessa erottamattomat: “modernin valtion transsendenssi on määritelty taloudelliseksi transsendenssiksi” (s. 99).

Niinpä modernin suvereeniuden mekanismien ymmärtämiseksi sedät kutsuvat mukaan kaksi myöhempää teoreetikkoa (s. 99-102): Michel Foucault’n ja Max Weberin. Foucault’n biovallan käsite kuvaa järjestyksen ylläpitämiseen perustuvaa transsendenssiä, kun taas Weberin ajatuksissa tiivistyvät ne mekanismit, joilla valta modernissa valtiossa uusintaa itseään.

…ja päästäänkin Kansallisvaltion suvereeniuteen. Siinä tiivistyy modernisuuden kriisin jälkimmäisen tulkinnan mekanismit ja moderni suvereenius kaikkein kirkkaimmin.

Mutta ennen kaikkea kansallisvaltioiden synnyn taustalla on kapitalistinen kehitys, joka lähti monissa Euroopan maissa liikkeelle kolonialismin ansiosta 1600-luvulla. Pääoman primitiivinen kasautuminen ja kolme suurta vallankumousta (Englanissa, Amerikassa, Ranskassa) rapistivat patrimoniaalisen valtion perustan ja toivat näyttämölle poliittisen vaihtoehdon, kansallisvaltion.

Tämä vaihtoehto oli aidosti edityksellinen, koska se muutti passiiviset alamaiset aidosti poliittisesti aktiivisiksi subjekteiksi, kansalaisiksi. “Kansakunta esiintyy aina aktiivisena voimana, poliittisten ja sosiaalisten suhteiden uutta luovana muotona [...] kansakunta koetaan usein (tai ainakin toimii ikään kuin) kollektiivisena kuvana, kansalaisten yhteisön aktiivisena luomuksena” (s. 107).

Kansakunta ei kuitenkaan ole koskaan ollut niin yhtenäinen kuin se väittää olevansa. Käsitteen taustalla on juuri taloudellisesti menestyneen porvarillisen säädyn (kolmannen säädyn) pyrkimys poliittiseen valtaan. Kansan käsite poikkeaa kuitenkin monella ratkaisevalla tavalla väen poliittisesta käsitteestä, joka on määritelty näin: “Väki on moneus, singulaarisuuksien taso, avoim suhteiden joukko, joka ei ole itsessään homogeeninen eikä identtinen ja jolla on epämääräinen, sisällyttävä suhde ulkopuolisiin” (s. 114).

Sen sijaan kansaa määrittää kaksi keskeistä mekanismia (s. 114-115):

1. Koloniaalisen rasismin koneisto, jolla korostetaan hegemonisen ryhmän erityisyyttä sen ja ulkopuolisten välisten erojen kautta.

2. Sisäisten erojen hämärtäminen, jossa johtoasemassa oleva ryhmä korotetaan koko väestön edustajaksi.

Kansakunnan käsite ei ole koskaan ollut yhtä taantumuksellinen kuin silloin, kun se esiintyi vallankumouksellisena. Kaikki potentiaaliset ristiriidat ja kriisit lakaistaan maton alle tämän kuvitteellisen yhteisyyden käsitteen myötä.

Vaikka kansakunta on valtaa pitävien käsissä taantumuksellinen ja pysähtynyt käsite, on se jokseenkin rakentavaalistetuille subjektiivisuuksille mistä kertovat mm. esimerkit Yhdysvaltain mustan nationalismin traditiosta ja palestiinalaisten taisteluista oman valtion saamiseksi. Kansakunnan käsite toimii sekä ideologisena aseena puolustauduttaessa vahvempien kansakuntien dominanssilta että vahvistaessaan kansakunnan muodostumisen potentiaalisia edellytyksiä (s. 116-117).

Kansallisvaltion ja kansakunnan käsitteet ovat perusluonteiltaan totalitarisoivia ja ne pyrkivät (huom! pyrkivät) elämäntavan totalitarisointiin biopoliittisten mekanismiensa kautta. Kaikkein karuinmpia esimerkkejä on kuvattu viimeisessä alaluvussa ja samalla näyttämölle tuodaan kyseisen suvereenisuuden viimeiset hetket, lähes viimeiset taistelut.

Ainakin itselleni näiden modernisuuden mekanismeja kuvaavien lukujen anti on kouluhistorian lineaarisuuksien rikkomisessa, vaikka tässä kirjoituksessa onnistuinkin tuomaan lineaarisuudet jälleen pintaan. Valitettavasti aika ja tila ovat minua vastaan, mutta laajentakaa tätä ja tuokaa pointteja esiin kommenteissa. Itse en nyt pääse koneelle ainakaan viikkoon.

1.3 Vaihtoehtoja Imperiumin piirissä

HUOMIOITA: Ensinnäkin, jokaisesta luvusta on tulossa pienet referaatit keskustelun pohjaksi, mutta niitä ei ole vielä ehditty kirjoittaa. Pahoittelut. Toiseksi, tämä on vain lukijan hätäinen näkemys tekstistä, eli kaikki kommentit ovat tervetulleita. Siispä…

Nationalismin, imperialismin ja kolonialismin vastaiset taistelut ovat raivanneet tietä Imperiumille. Näissä taisteluissa on kaadettu modernin ajan valtarakenteita sekä maantieteellisiä ja rodullisia rajoja. Valtaja ja rajat eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään: ne ovat vain muuttaneet muotoaan ja voimistuneet. Uusi “[v]ihollinen on juuri se globaalien suhteiden järjestelmä, jota sanomme Imperiumiksi.” (s.60)

Imperiumin synty merkitsee historian loppua: modernin ajan traagiset näytelmät on nyt näytelty loppuun. Samalla se avaa mahdollisuuden vihollisen haastavan väen subjektiivisuuden muodostumiselle – kaksiosaiselle projektille (s. 62-63). Ensinnäkin tavoitteena on kriittinen Imperiumin mekanismien paljastaminen ja tuhoaminen. Toiseksi eettis-poliittinen uudenlaisten elämisen muotojen rakentaminen. Taistelu on siis ontologinen ja sen kohteena on elämä, väen bios.

Miten nämä taistelut sitten muotoutuvat? Vanhan kommunistisen internationalismin taistelut voidaan jakaa kolmeen kiivaaseen sykliin (s. 65), jotka murensivat modernin ajan alistavia mekanismeja ja loivat tilaa uudelle imperiaaliselle vallan muodolle. Niissä elävä työ (ihmisten tuotantovoima, kyky toimia) haastoi kuolleen työn (tehtaiden ja koneiden hallinta, ihmisiin kohdistettu kontrolli) Taistelut olivat kuitenkin vain harvoin aidosti globaaleja, vaan olivat usein muodoltaan kansainvälisiä ja osin sulkevia.

Proletariaattia ei kuitenkaan enää ole samassa teollisuustyöläisten jaetun kokemusmaailman muodossa. Siksi sedät toteavat “[j]uuri työn alistaminen pääomalle ja tämän suhteen ylläpitäminen määrittelee proletariaatin luokkana” (s. 67). Samalla on ilmeistä, etteivät postfordistisen työn taistelut ole ketjuttuneet samalla tavoin ympäri maapalloa kuin vanhan työväenluokan taistelut. Siksi “[m]eidän olisi tajuttava, ettei tämä merkitse internationalististen taisteluiden uuden syklin alkua, vaan pikemminkin uudenlaisten yhteiskunnallisten liikkeiden syntyä” (s. 69).

On tärkeää alleviivata, ettei yhteisen vihollisen nimeäminen tai yhteisen taistelukielen kehittäminen ole tärkeintä uudenlaisissa taisteluissa. Sen sijaan ne ovat taisteluita elämästä itsestään ja paikallisuudestaan huolimatta saavuttavat globaalin ja ontologisen tason.

Uudet liikkeet ja vastavoima syntyvät Imperiumin sisällä – sen postfordistisen tuotannon ja globaalistunen kulttuurisen sekoituksen piirissä. Uuden vastarinnan edellytys on modernia seuraava yhteiskunnallinen järjestys, jota voidaan nimittää vaikka Imperiumiksi.

Merkittävintä kaikessa on kuitenkin, että väen tuottavat voimat – väen halu toimia, luoda ja elää – on se koneisto, joka pitää myös Imperiumin liikkeessä. Ihmisten tuottava voima on yhteiskunnan todellinen biopoliittinen perusta, jota voidaan yrittää hallita yhteiskunnallisen kontrollin poikkeustilaan perustuvilla keinoilla.

Mistä tullaan poliittiseen manifestiin. “Eikö meillä ole jo rahaa ja aseita?” Käymme taistelua elämämme arkisissa tiloissa, kaikkein arkisimmilla kyvyillä, kaiken tuon tarkoituksesta.

Postfordismi re-visited

Arvoisat lukijat. Edellinen esitys postfordismista osoittautui liian suppeaksi tai suorastaan epätyydyttäväksi. Moni on yhä epävarmana pyöritellyt silmiään sanan kuullessaan. Siispä luon uuden katsauksen aihepiiriin, koska se kuitenkin nousee esiin lähes jokaisessa tapaamisessa. Tämä on toki ennenaikaista, koska Imperiumin kolmannessa osassa käsitellään samaa aihepiiriä, mutta toisaalta: koskaan ei ole liian aikaista (tai myöhäistä) puhua postfordismista.

Lisäksi koen tämän tukevan hyvin viime tiistaista vääntöä perustulosta, vaikkei se vielä tätä blogia tavoittanutkaan. Siihen aiheeseen tulemme palaamaan. Joten olkaapa tarkkoina.

Lähdetään jälleen liikkeelle fordistisesta tuotantojärjestelmästä, joka oli vallalla karkeasti vuosina 1910-1980. Toki fordistisen tuotannon elementtejä oli olemassa jo ennen tuota ja sen piirteitä on paljon vielä nykyisenäkin aikana. Fordismin perusajatus on rahan (pääoman) tuotanto tavaran avulla. Sitä tukee kaksi pääasiallista mekanismia: toisaalta tuotannon tiukka tayloristinen organisoiminen tarkasti valvottuihin ja toiminnallisesti rajattuihin yksiköihin, toisaalta valtion interventio (:P) keynesiläisen politiikan ja fordismin takaamien palkkojen muodossa.

Lyhyesti sanottuna firmat pyrkivät maksimoimaan työn tehon ja valvonnan, jonka vastapainona yhdistynyt työvoima ja hyvinvointivaltiopolitiikkaa ajava valtio sopivat palkkojen korotuksista ja tulojen siirrosta koulutuksen, terveydenhuollon ja muun sellaisen muodossa. Fordismin vahvuus oli liukuhihnatuotannossa, “skaalan ekonomiassa”, jossa suuret yhtiöt jyräävät pienemmät alleen. Tuotannon kasvun yhteys työllisyyden ja palkkojen kasvuun oli jokseenkin yksiselitteinen, mikä osaltaan takasi hyvinvointivaltion sopimuksen toimivuuden, vaikka se tarkoittikin työn voimakasta sukupuolittumista.

Vielä lyhyemmin: työ tehtiin tietyssä paikassa, tiettyyn aikaan, tietyin helposti laskettavin tuloksin.

Tämä tuotannon muoto päätyi kuitenkin kriisiin 1960-luvun lopulla ja erityisesti 1970-luvulla. Syitä on esitetty monia: valvonnan jähmeys/kalleus, tuotannon “yliskaalaus”, hippisukupolven kapina, raaka-aineiden kallistuminen (öljykriisi, finanssimarkkinoiden ongelmat), markkinoiden täyttyminen länsimaissa, kansainväliset epävakaudet… Jälkiviisaissa analyyseissä nimenomaan tehdastyöstä kieltäytymiselle on annettu eniten painoarvoa.

Ratkaisua kriisiin on sitten haettu moneltakin suunnalta, mutta seurauksena on ollut suoraviivaisesti tuotannon ja yhteiskunnallisten kamppailujen muutos. Ensinnäkin toimintoja on hajautettu ja ulkoistettu vanhoista tehdasbehemoteista, mistä esimerkkinä siivous-, kuljetus- ja vartiointifirmojen ilmaantuminen sekä esimerkiksi metsäkoneyrittäjät.  Toisaalta tuotannon joustavuutta on lisätty vanhan tekniikan alasajon, yksilöllisten tuotteiden (ja tuotantomuotojen) kehittämisen sekä uudenlaisten automaation ja ihmisen yhdistelmien muodossa. Nämä ovat vasta muutoksia perinteisillä fordistisilla aloilla, joilla niitä tuskin olisi tapahtunut pelkän teknologisen kehityksen myötä.

Niinpä fordismin jälkeen pelkästään teollisuuden teknologialta ja tuotantoprosessilta vaaditaan ennen kokematonta joustavuutta, mutta suurinta joustoa odotetaan työntekijöiltä. Ensimmäinen piirre on työsuhteiden muuttuminen prekaareiksi. Ne ovat paljon muuta kuin vain vakituisia tai määräaikaisia, joista voidaan puhua oikeastaan aika harvoin. Kuitenkin myös työtehtävien luonne hämärtyy, jolloin on mahdotonta määrittää perustavalla tavalla mitä kykyjä lopulta tarvitaan tietyissä toimissa. Vielä mahdottomampaa on sanoa vaaditaanko organisaatiossa (jos moista on!) ylemmässä asemassa olevalta enemmän tai vaativampia taitoja kuin alemmassa asemassa olevalta. Patenttivastauksesta käy: ei.

Niinpä prekaarin koulutuksen on tähdättävä vastaamaan äärimmäisen muuttuviin oloihin. Erikoistuminen tiettyyn taitoon on korvautunut usein totaalisella yleisyydellä, joka mahdollistaa mitä erilaisimmat tehtävät. Eikä tämä koske pelkästään akateemista koulutusta. Prekaarin työntekijän täytyy olla joustava, jotta hän voi vastata tuotannon tarjoamiin vaihteleviin tilaisuuksiin. Työntekijä on se jousto, joka fordismin liukuhihnalta puuttui.

Prekaari tietotyöläinen on postmoderni kone. Tai ainakin sen osa, olkoon tuo kone Tuomon käsittein metropoli. Postfordistisessa tietotaloudessa työntekijän tärkein taito on kommunikaatio. Luonteeltaan hän on itsenäinen, persoonallinen ja joustava, mutta silti alistuva. Prekaarilla on monta päällekäistä elämää – liikkuvaa identiteettiä, jotka tarjoavat pohjaa erilaisille tehtäville tai työsuhteille. Kutsutaan häntä vaikka postmoderniksi nomadiksi.

Niinpä työ on kaikessa tekemisessä siintävä mahdollisuus, joka kuitenkin saavuttaa palkallisen muodon varsin harvoin. Postfordistisen työn tärkeä muoto, tietotyö ei ole sidottua paikkaan (tehdas, toimisto), ei aikaan (40 tuntia viikossa), ei tehtävään (pitsan paisto, paperikoneen ohjaus) eikä lopputuotteeseen (vessapaperi, lenkkimakkara). Sen sijaan ajallisista, tilallisista ja muodollisista kahleistaan vapautunut työ on osana koko elämässä.

Tietotyö on lopulta kykyä ajatella, ymmärtää, luoda ja varioida mitä tahansa uuteen muotoon, jolloin jo pelkkä työn määritteleminen muuttuu äärettömän vaikeaksi. Seurauksena on prekaarin kaksi tärkeintä tunnetilaa: opportunismi ja kyynisyys. Wissenarbeit macht frei!

Niinpä perhe ja sosiaaliset suhteet tulevat osaksi työtä ja toisin päin. Sekoittuminen on täysin luonnollinen, sillä työssä käytettävät kyvyt: kyky tietää, kyky kommunikoida ja kyky mukautua ovat tärkeimpiä sosiaalisia ominaisuuksiamme.

Siispä todettakoon, että postfordismista (kun siitä puhumme) löytyy (ainakin) kolme ulottuvuutta: tuotannon organisoinnin muutokset, työn luonteen muutokset ja yhteiskunnallisen sopimuksen muutokset.

Kaksi ensimmäistä muutosta ovat Imperiumin esiinmarssia tuotannon hajautumisen muodossa ja samalla entistä kiivaampana globaalistumisena. Kolmas on kahden muun seuraus ja siinä näyttäytyy Imperiumin luonne. Yhteiskuntasopimukselta puuttuu pohja, kun toisella puolen pöytää istuu kyykytetty postmoderni työväki ja toisella puolen uusliberalistisen talouden kasvoton logiikka. Näin sanoo ainakin kyyninen prekaari, joka näyttöpäätteellään puhuu perustulon puolesta.

Tämä on toki länsikeskeinen näkemys. Tai ainakin haiskahtaa siltä pahasti. Kuitenkin juuri sopeutuminen ja opportunismi leimaavat koko maapallon taloutta (hitto, leimaa koko ihmisyyttä), jossa kotipaikka ollaan valmiita jättämään tehdastyön, jalkapalloammattilaisuuden tai laittoman siirtolaisuuden tuoman mahdollisuuden toivossa vaikka Amerikkaan. Myös kehitysmaiden työreservi nähdään kaikkiin tehtäviin mukautuvana massana, jolla ei ole keinoja organisoitua ohjaamaan pääoman toimia.

Oikeastaan monet viimeisten kahdenkymmenen-kahdenkymmenenviiden vuoden aikana räjähtäneet kehitysmaiden ongelmat liittyvät nimenomaan postfordismiin. Sitä ennen fordismi piti firmat tyytyväisinä ja operoimassa jokseenkin kansallisessa kontekstissa. Etelän probleemat liittyivät enemmän venytettyyn monopolivaiheen kapitalismiin ja toisaalta kehittymättömiin demokratioihin ja diktatuureihin. Nyttemmin fordismia seuraavien teollisuuslaitosten juurtuminen etelään on kaikkea muuta kuin fordistisin sopimuksin selvitettävää rikkakasvustoa.

Ja lopuksi vielä viikon suosittu ajatus. Fordistiset tehtaat suosivat miehisiä ominaisuuksia ja vahvistivat entisestään miesten asemaa perheen/yhteiskunnan hierarkiassa. Vastaavasti postfordistiset taidot ovat usein feminiinisempiä, vaikkakaan eivät tarjoa (toistaiseksi) yhtä selkeää taloudellista korvausta. Mutta pärjäävätkö naiset pitkässä juoksussa miehiä paremmin postfordistisessa tehtaassa ja putoavatko miehet kelkasta? Vai pystyvätkö miehetkin hyötymään postmodernismista ja rakentamaan itselleen fluideja identiteettejä? Ryhtyvätkö miehet vaikkapa joukolla koti-isiksi ja muodostavat isien yhteisöjä?

Muistiinpanoja 6.5.

Kolmannella tapaamiskerrallemme pääsimme ensimmäistä kertaa käsittelemään kirjaa kappaleittain. Antoisa keskustelumme oli kuitenkin kovin eläväistä ja tuli pomppineeksi osittain ensimmäisten kappaleiden ulkopuolelle. Keskustelun aiheet liukuivat perustulosta geopolitiikkaan, mutta mahtuipa väliin alkukappaleistakin nousseiden käsitteiden määrittelyä.

Etsiessämme yhdessä vastauksia nousseisiin kysymyksiin tulimme kiiruhtaneiksi kirjan sisällön osalta lukualueemme edelle. Tämä ei varmaankaan haittaa, kun kyseessä ei ole kaunokirjallinen teos. Mikäli arvon lukija haluaa kuitenkin säilyttää jännityksen ja selvittää itse millaiseksi hirviöksi se imperiumi paljastuu tai on paljastumatta kannattanee jättää tämä teksti lukematta. Muussa tapauksessa toivon että tästä kirjoitelmasta on jotain iloa imperiumin käsitteistön ymmärtämisessä.

Interventio

Interventio ja eritoten moraalinen sellainen herätti hämmästystä. Hardt ja Negri pahoittelevat itse intervention käsitteen olevan terminologisesti heikko sillä kyseessä ei suinkaan ole jonkin ulkopuolisen tahon hyökkäys riippumattomalle alueelle. (Imperiumi s. 50)

Interventiolla imperiumi tuhoaa sisäiset vihollisensa, jotka ovat pikemminkin ideologisia uhkia kuin sotilaallisia. Interventio mekanismeiksi mainitaan kirjassa myös moraalisten ja militarististen interventioiden lisäksi mm. finanssipolitiikka.

Moraalinen interventio yleensä edeltää sotilaallista, mutta yleensä saavuttaa imperiumille edullisen tuloksen ilman tätäkin. Moraalinen interventio voi tapahtua vaikkapa Amnestyn kaltaisen kansalaisjärjestön toimesta. Keskusteluissamme käytettiin esimerkkinä Kosovon pommituksia, joita edelsi paheksunta käynnissä ollutta kansanmurhaa kohtaan. Esimerkkitapauksessa moraalinen interventio ei saavuttanut toivottua vaikutusta, joten Imperiaaliset poliisivoimat suorittivat Naton muodossa väkivaltaisen intervention.

Asianmukainen moraalinen interventio epäonnistuessaankin oikeuttaa sotilaallisen intervention naamioiden sen poikkeustilanteeksi ja kutistaen sen poliisioperaation tyyppiseksi iskuksi sodan sijaan.

Moraalinen interventio esittää imperiumin hyvyyden ja universaalien arvojen puolustajana, mikä antaa sille oikeuden edellä kuvattuihin väkivaltaisiinkin interventioihin. Mikäli väkivaltainen interventio olisi sota eikä oikeutettu sota sotisi se imperiumin hyvyyttä ja rauhantahtoisuutta vastaan.

Universaalit arvot

Moraalinen interventio johdatti meidät lyhyesti pohtimaan, miksi universaalit arvot vaikuttavat niin kovin länsimaalaisilta ja miksi imperiumi on niin halukas suojelemaan niitä?

Kirjan myöhempää sisältöä mukaillen tulimme siihen tulokseen että Imperiumin vallan painopiste on länsimaissa, jolloin näillä lienee mahdollisuus sanella ”universaalit” arvot.

Toinen esille noussut selitys on se että kenties länsimaiset arvot palvelevat parhaiten imperiumin kapitalistisia intressejä ja pääoman kasautumisen prosesseja. Näin ollen ne ovat interventioiden arvoisia.

Kansalaisyhteiskunta

Anti- tai vastaimperiaalista henkeä uhkuvat osanottajamme huolestuivat moraalisen intervention mekanismien vesittävän heidän työnsä paremman maailman puolesta. Kysymys siis kuului onnistuvatko kansalaisjärjestöt vain legitimoimaan imperiumin ja sodan?

Lohdutukseksi mietimme että kenties, jotkin imperiumin intresseistä ovat sellaisia joihin on syytäkin yhtyä. Toisaalta toiminnassa voi olla samanaikaisesti imperiumia tukevia ja horjuttavia elementtejä.

Kansalaistoiminnan pohdintamme eteni muutamiin jo unohtamiini lähteisiin vedoten siihen, että olisi olemassa moralistista imperiumia tukevaa toimintaa ja aidosti vallankumouksellista toimintaa. Aidosti imperiumia horjuttavina tai ainakin vastaimperiumia rakentavina vaateina näimme perustulon ja vapaan liikkuvuuden vaatimukset. Samaan joukkoon voinee vielä lisätä kamppailut tilasta post-fordistisissa tehtaissa eli metropoleissa.

Perustulo

Tässä vaiheessa ajauduimme kiihkeään keskusteluun perustulosta ja uudesta työstä. Pieni päiväkirjakirjoitelmani näyttää kuitenkin venyvän ja koska nämä asiat eivät juurikaan liittyneet teoksen Imperiumi kahteen ensimmäiseen lukuun saatte tyytyä seuraaviin linkkeihin:

http://perustulo.blogspot.com/

http://megafoni.kulma.net/index.php?art=343

http://fi.wikipedia.org/wiki/Perustulo

http://www.slideshare.net/jukpelto/vinon-perustulotilaisuus-20070207/

Sanottakoon kuitenkin vielä että puhuttaessa oikeasti universaalista perustulosta kenties keskeisin kysymys on ns. kannustavuus. ”Kannustava” (lue kyykyttävä) perustulo ajaisi prekaarin entistä ahtaammalle, kun taas ihmisarvoisen elämän takaava perustulo toimisi post-fordistisen talouden työtaisteluvälineenä.

Bio-

Biopolitiikka on biopoliittista tuotantoa biopoliittisen normaalin ja –kontrollin kautta ohjailevan biovallan määrittelyä.

Valta on siis tässäkin se voima, joka saa ihmiset tekemään asioita. Välineenään se käyttää biopoliittista normaalia johon se patistaa ihmiset asettamaan itsensä biopoliittisella kontrollilla.

Biopoliittista kontrollia on kuriyhteiskunnan jäljiltä olevat hyvinvointipalvelut, mutta entistä enemmän kontrolliyhteiskunnan kontrollimekanismit tosi-TV:stä (miten ikinä se kirjoitetaankaan) kuvallisiin työhakemuksiin.

Biopoliittinen normaali on sitten se minkälaisia Imperiumi ihmisistä haluaa. Tuotannon maksimoinnin ollessa Imperiumin päällimmäinen intressi ihmisen tuotanto potentiaali maksimoidaan patistamalle heidät kauneuteen, terveyteen, innovatiivisuuteen ja palkkatyöhön tai johonkin muuhun mikä ikinä asetetaankaan biopoliittiseksi normaaliksi.

Imperiumin geopolitiikka

Biopolitiikka on siis itse elämän ohjailemista, mutta mitäs geopolitiikka sitten on?

Imperiumilla ei varsinaisesti ole perinteisen määritellyn mukaista itsenäisten suvereenien välisen kamppailun alueellisia ulottuvuuksia pohtivaa geopolitiikka sillä se on ainoa suvereenius ja levittäytyy koko tuntemaamme universumiin.

Kaiken lisäksi imperiumin valta on deterritorialisoitua, joten geopolitiikka ei voi olla sen sisäistenkään valtasuhteiden alueellisuuden hahmottelua. Vaikka aiemmin totesin kirjan myöhemmin paljastavan länsimaiden muuta maailmaa suuremman painoarvon imperiumissa ei tästäkään saa kunnon geopolitiikkaa sillä länsimaisuus tai ydin on niin ikään deterritorialisoitunut ja levittäytynyt myös köyhimpiin periferioihin. Samoin periferiat ovat irronneet alueellisuudestaan ja tunkeutuneet myös ytimiin. Periferia ilmenee siirtolaisina metropoleissa ja ydin periferioissa suuryhtiöinä, yläluokkina ja länsimaisina TV-sarjoina.

Kenties geopolitiikka voisi kuitenkin olla näiden irrottautumisien jäljittelyä tai reterritorialisoitumisien kartoitusta vaikkapa uusien marginalisoivien ja rajoja luovien käytäntöjen tunnistamisena. Esimerkkinä näistä uudelleen ilmenevistä periferioista ja rajoista voisin mainita poliisimuurin rajaaman ja median marginalisoiman EuroMayDay mielenosoituksen.

lopuksi

Haluamme vielä muistuttaa valinneemme imperiumin käsiteltäväksi teokseksi, koska vajavaisuuksistaan huolimatta se toimii ikkunana ja sanakirjana edustamaansa diskurssiin.

hauskoja lukuhetkiä kaikille!

Muistiinpanoja 18.4.

Keskiviikkona Jokelassa jaoimme Imperiumit ja aloitimme heti niiden lukemisen. Yhteensä kirjoja tilattiin 24, joiden lisäksi keskuudessamme oli pari kirjaa jo entuudestaan. Toivottavasti kaikki selviävät kirjasta kesän aikana! Lukeminen oli kirjan selailua ja keskustelua vaikeista ja keskeisistä käsitteistä. Osa termeistä kohosi käydystä keskustelusta ja niinpä päädyimme melko pitkiin ja osittain turhauttaviin määrittelykeskusteluihin.

Tässä seuraavat hajanaiset muistiinpanoni käsitteistä ja luultavasti pitävät sisällään enemmän omaa tulkintaani kuin keskiviikon keskustelua. Suosittelenkin tutustumaan Uuden työn sanakirjaan, joka tarjoaa selvästi täsmällisempiä määritelmiä kuin tämä kirjoitus. Korjatkaa, kun olen pahasti metsässä!

Väki.
Pääsimme jälleen puhumaan väen käsitteestä. Määrittelimme sen ensinnäkin ihmisten massaksi, moneudeksi. Väen määritelmässä ei ole keskeistä yhteisten piirteiden korostaminen ja siten muiden rajaaminen ulkopuolelle, vaan kaikkia yhdistävien erojen huomaaminen. Esimerkiksi kansan käsitteessä keskeistä on pienen joukon yhteisten symbolien tunnistaminen (kieli, ihonväri, historia…) ja siten kaikkien muiden rajaaminen (ekskluusio) ulkopuolelle.

Toiseksi väki toimii Imperiumin toiminnan perustana. Sama väki (moneus, multitudo) on tuotanto- ja kulutuskoneisto, joka pitää kapitalistisen talouden rattaat liikkeessä. Imperiumia (jonka määritelmää tässä ei ole ) ei ole ilman väkeä, hallittavia ihmismassoja, mutta väki voi toimia myös itsenäisesti.

Kolmanneksi puhuimme siitä kuinka Väki poliittisena itsenäisenä toimijana on lopulta pelkkä mahdollisuus – aktualisoitumatonta potentiaalia. Väen itsenäinen toiminta on mahdollisuus, joka ei ole (vielä) toteutunut, vaan on aina ollut alistettua ulkoiselle ideologialle – sanotaan, kapitalismille tai Imperiumille.

Hardtin ja Negrin teesin mukaan väen poliittinen aktivoituminen perustuu kommunikaatioteknologioiden kehitykselle. Siten kyse on Marxin ennustaman Yleisen ymmärryksen (General Intellect) toteutumisesta. Toisaalta taustalla on myös ihmisten liikkeitä sekä etelässä että pohjoisessa: etelässä pakolaismassoina, pohjoisessa uusina nomadeina, paikkaansa vaihtavina ihmisryhminä.

Syntyi myös kaksi kriittistä näkökulmaa, joihin on syytä palata lukemisen mittaan. Ensinnäkin kirjan saama kritiikki sen länsi-keskeisyydestä. Ihmiskunnan enemmistö ei jaa kirjoittajien kokemusta kommunikaatioteknologian kehityksestä, vaikka se onkin muuttanut koko maapallon väen elämän. Toiseksi on syytä pohtia mikä on vapaan väen muodostama vasta-Imperiumi. Lopulta valta on läsnä kaikessa ihmistoiminnassa, eikä epätasa-arvolta voida välttyä myöskään väen valtakunnassa. Kysymys on kuitenkin aiheesta, johon myöskään kirjan kirjoittajat eivät ole halunneet puuttua liikaa.

Tuotanto.
Väestä puhuttaessa ei voi välttää tuotannon käsitettä. Kirjassa kyse ei suinkaan ole pelkästään jonkin tuotteen (polkupyörän satula, soijamakkara, sanomalehti) valmistamisesta, vaan kaikesta luovuutta sisältävästä toiminnasta. Siksi tämän blogin kirjoittaminen, keskiviikkoinen keskustelu ja vaikkapa taimien idättäminen kesää varten on tuotantoa.

Saimme kai aikaiseksi hataran yksimielisyyden, että tuotanto on tuotantoa vain ollessaan sosiaalista. Eli pöytälaatikossasi kolme vuotta pölyttyneet runot eivät ole tuotantoa, koska kukaan ei ole niitä lukenut.

Imperiumissa olennaista on, että kaikki tuotanto pyritään mittaamaan rahan avulla ja tuomaan taloudellisen tuotannon piiriin.

Immanenssi/trassendenssi.
Seuraa mutkaton siirtymä kirjassa usein viljeltävään käsitepariin immanenssi-transsendenssi. Etenkin immanenssi on tärkeä termi väen toiminnan ymmärtämisessä.

Yksinkertaistaen kyse on vallasta, sen ilmenemisestä ja perustelusta. Transsendentti valta on kätkettyä ja hierarkkista. Esimerkiksi käyköön keskiaika, jolloin kuninkaan vallan perustana oli jumalalta saatu valta maa-alaan ja kaikkien sillä oli toteltava häntä tai…

Kääntäen immanentti valta on hierarkkiatonta, eikä sillä ole suurta perustelua. Valta muodostuu tapahtuman hetkellä ja tapahtuman ehdoilla.

Kuriyhteiskunta ja kontrolliyhteiskunta / Fordismi ja postfordismi.
Transsendentin vallan esimerkkinä toimii kuriyhteiskunta ja sen mukanaan tuoma fordistinen tuotanto. Taloudellinen tuotanto tapahtuu tiukasti lokeroituna neljän seinän sisällä tehtaissa ja toimistoissa kahdeksasta neljään. Työläisten ajankäyttö ja liikkeet ovat tiukan tarkkailun kohteina, heitä kannustetaan kahvitauoilla ja ylityökorvauksilla.

Viimeiset neljä vuosikymmentä ovat kuitenkin olleet siirtymää joustavamman tuotannon piiriin, kun kuriyhteiskunta on vaihtunut kontrolliyhteiskuntaan ja fordistisen tuotannon tilalle on tullut postfordistinen tuotanto. Tuotanto ei ole nykyisin pelkkää tiukasti rajattua hyödykkeiden valmistamista, vaan tiedon, elämysten ja affektien tuotantoa, joka on entistä vähemmän sidottu paikkaan. Vielä vähemmän se on riippuvaista ajasta, kun taloudellista tuotantoa voi tehdä milloin vain.

Kontrolliyhteiskunnan kontrollia eivät ole kellokortit ja vuosilomat. Tilalla ovat CV:t ja elinikäiset oppimiset, jotka pitävät työläiset kiinni taloudellisessa tuotannossa.

Biopolitiikka.
Biopolitiikka on Foucault’n käsite, joka kummittelee myös kuri- ja kontrolliyhteiskuntien taustalla. Kyse on työvoiman tuottamisesta/uusintamisesta, eli niistä tavoista, joilla valtio pitää yllä tervettä ja ahkeraa työvoimaa taloudellisen tuotannon tarpeisiin. Näitä ovat vaikka terveydenhuolto, vanhempainvapaat ja tulopoliittiset sopimukset. Oikeastaan koko ajatus hyvinvointivaltiosta perustuu biopolitiikan idealle.

Suomennettuna puhua vaikkapa elämän politiikasta, sillä kyse on tavoista, joilla ihmisiä (kansalaisia, väkeä) ohjataan haluttuun suuntaan, eli taloudellisen tuotannon pieneen piiriin. Jokaisen kontrolliyhteiskunnan asukkaan päähän on iskostettu hymyilevä kuva täydellisestä elämästä, jota kohti jokaisen valinnan olisi syytä johtaa. Ihanne on biopoliittinen normaali, vaikka voikin kuulostaa lähinnä karikatyyrilta.

Spektaakkeli.
Spektaakkeli ei ole Imperiumista puhuttaessa lainkaan turha käsite. Etenkin spektaakkelilla viitataan julkisen tilan räjähdysmäiseen kasvuun.

Teknologian kehittymisen ansiosta lähes kaikki voi olla julkista. Joissain tapauksissa (tosi-TV, poliitikkojen tekstiviestit jne.) tämä tarkoittaa automaattisesti, että julkisuus ja esiintyminen tunkeutuu kaikkialle.

Hieman lievempi versio spektaakkelin tärkeästä roolista on tiedon viihteellistyminen. Kaikki uutiset elävät nyky-yhteiskunnassa viihdearvonsa kautta. Siksi huomiota saavat väkivalta ja seksi. Toisaalta politiikkakin on yhtä sirkusta, kun huomiotalous on muuttanut arvoja.

Työn muutos (uusi työ).
Tätä teemaa sopii pohtia vaikka kommenttiketjussa. . Sopiva yhdistelmä postfordismia ja spektaakkelia, niin soppa on valmista.

Uusi työ spektaakkeleineen näkyy muun muassa McDonald’sin valmiiksi siivutetuissa omenoissa (joilla on 100-kertainen hinta kaupan omenoihin, mutta siirrettynä pikaruokapaikan tiskille spektaakkeli muokkaa niistä houkuttelevan tuotteen) tai verkkarikaupassa (jossa Nicen merkki oikeuttaa pyytämään housuista kaksikertaisen hinnan).

Se on paljon muutakin, toki.

Konstruktionismi.
Lopuksi vielä tieteenfilosofisesta pohdinnasta. Erehdyin viittaamaan Imperiumin sivulla 62 muotoiltuun teoksen tutkimuskysymykseen, joka on dekonstruoida (purkaa) nykyisen yhteiskunnan tuhoisat toimintatavat ja konstruoida (rakentaa) tilalle uusia ei-niin-tuhoisia.

Viittasin kuitenkin väärään termiin, jälkistrukturalismiin, jota kirja myöskin edustaa. Tästä näkökulmasta kyse on kriittisestä suhtautumisesta valtarakenteisiin, kuten sotilaallisiin, taloudellisiin ynnä muihin liittoumiin.

Keskeistä kirjassa on kuitenkin juuri ihmisten kielessä, ajattelussa ja toiminnassa tapahtuvien tuhoisien elementtien paljastaminen, dekonstruktio.

Huhhuh! Toivottavasti tässä on ollut jokin punainen lanka.

Käsitteistä puhuminen tuskin loppuu tähän tapaamiseen. Imperiumi toimii mielestäni ennen kaikkea johdattelijana kriittiseen diskurssiin yhteiskunnan muutoksesta, uusliberalistisesta taloudesta ja väen vastarinnasta. Siksi käsitteiden puiminen ja selittäminen yhdessä on äärimmäisen tärkeää.

Blogi avattu!

Imperiumi-blogi on nyt perustettu. Etusivulle päivitetään tulevien tapahtumien ajankohdat ja lukutavoitteet. Päiväkirjaan lisätään jokaisen kokoontumisen jälkeen yhteenveto keskusteluista. Kaksi muuta sivua ovat paikkoja, joissa voi jakaa elämyksensä, ahdistuksensa ja vallankumoukselliset keksintönsä kirjan mittaan.

Tämä blogi ei ole vielä täydellinen. Kommentoikaa tätä viestiä, jos teillä on ehdotuksia sivun kehittämiseksi.

Nauttikaa ja kirjoittakaa ahkerasti!